Vieraskolumni

Ruoskan tahdissa PISA-kisaan

Köyhimpien maiden ponnistaessa kiihkeästi seuraavalle tasolle peruskoulutus on yhtä piinkova teema kuin ulkomaiset investoinnit, energia tai pankkitoiminta.
Ville Luukkanen
27.5.2014

Tansaniassa nousi muutama vuosi sitten pieni kohu - ei iso, muutaman päivän lööpit - ruumillisesta kurituksesta kouluissa.

Kyse ei ollut opettajista jakamassa vitsaa oppilaille. Kyydin kohteena olivat tällä kertaa opettajat. Kageran aluehallintopäällikkö oli suivaantunut alueen peruskoulujen heikkoihin koetuloksiin. Asiain tilan kohentamiseksi hän järjesti oma-aloitteisesti täydennyskoulutusta ruoskituttamalla 19 opettajaa julkisesti paikallisella torilla.

Tansania on jatkanut peruskoulutuksen määrätietoista kehittämistä. Viime vuonna presidentti Jakaya Kikwete julkisti kunnianhimoisen ”Suuria Tuloksia Nyt”-ohjelman. Suuri tässä-ja-nyt-paketti on (maan johdon omien sanojen mukaan) Tansanian versio Malesian kehitysmallista. Valtiokapitalistisesti pannaan resurssit kuriin ja järjestykseen ja tehdään tiikerin loikka seuraavalle hyvinvoinnin tasolle.

STN-ohjelman yksi tukijalka on koulutus. Ohjelman visioi peruskoulutukseen rutkasti lisää määrää ja laatua. Sen ratkaisu erityisesti laadun lisäämiseen on kilpailu. Oppimistulokset saadaan hyväksyttävälle tasolle pistämällä koulut kilpailemaan verisesti keskenään.

Kaikki Tansanian koulut tullaan värikoodaamaan koetulostensa perusteella julkisesti vihreästä keltaisen kautta punaiseen. Vihreät koulut tuottavat riittävästi hyviä arvosanoja, punaiset koulut reputtavat.

STN-ohjelma ei esitä fyysistä ruoskintaa punaisten koulujen opettajakunnalle, mutta käytännössä se tarjoaa yhtä kovaa keppiä opettajien työmotivaation kohottomaiseksi. Porkkanaksi se tarjoaa säännöllistä palkanmaksua - mikä on kroonisesti tökkinyt Tansanian koululaitoksessa.

* * *

Pohjoismaissa käytävä keskustelu (onko sitä?) kehitysmaiden peruskoulutuksesta on yksitotista. Sitä kannatetaan. Piste. Mitä muuta mieltä kukaan voisi olla? Lasten on päästävä koulutielleen.

Sille pääseminen köyhimmissä maissa on  kuitenkin kaikkea muuta kuin suoraviivainen yhtälö. Julkinen peruskoulutus on säädetty ilmaiseksi useimmissa maissa. Peruskoulutukseen pääsevien lasten absoluuttiset määrät ja suhteelliset osuudet ovat kasvaneet. Kouluissa opitaan. Mutta samalla perustason luku-, kirjoitus- ja laskutaidot ovat hapertuneet. Määrä ei ole korvannut laatua.

Johtava ajatushautomo Brookings-instituutti julkaisi viime vuonna huomiota herättäneen tutkimuksen, jossa verrattiin julkista ja yksityistä peruskoulutusta Keniassa. Tutkimuksessa löydettiin kaksi mielenkiintoista empiiristä havaintoa: yksityiskoulujen oppimistulokset ylittivät julkisten koulujen tulokset selvästi (ei välttämättä iso yllätys), mutta samalla niiden todelliset kustannukset oppilasta kohti jäivät selvästi julkisten koulujen alle (iso yllätys).

Yksityiskoulut eivät välttämättä ole rikkaimpien harvinainen etuoikeus. Niiden oppilasmäärä on Keniassa kaksinkertaistunut vuoden 2003 jälkeen, jolloin julistettiin ilmainen peruskoulutus kaikille. Esimerkiksi sosiaalinen yritys Bridge International Academies tarjoaa taloudellisesti itsekannattavalta pohjalta peruskoulutusta Nairobin slummeissa viidellä dollarilla per kuukausi.

Peruskoulutus on ihmisoikeus. Se on myös aina kannattava sijoitus tulevaisuuteen. Se on tarjottava jokaiselle tytölle ja pojalle tasolla, joka mahdollistaa päivän uutisten lukemisen, veroilmoituksen täyttämisen ja vaikka kilpailevien lainatarjousten vertailun. Ja antaa mahdollisuuden jatko-opintoihin.

Tämä kaikki on helppo sanoa, mutta sen jälkeen tekeminen on vaikeampaa. Mitkä mallit, mitkä strategiat, mikä taktiikka, että määrä, laatu ja kustannukset saadaan kestävään tasapainoon myös köyhimmissä maissa? Joissa väestönkasvu on suurinta.

Tämä on kuuma globaali debatti, johon kannattaa osallistua. Panoksena on maailman enemmistön perustaidot.

* * *

Meidän kannattaa suomalaisina tässä vaiheessa panna merkille lähinnä se, että oma PISA-huippusuorittava sinivalkoinen koulumallimme ei ole enää itsestään selvä keskustelunavaus puhumattakaan siitä, että se olisi viimeinen sana.

Köyhimpien maiden ponnistaessa kiihkeästi seuraavalle tasolle peruskoulutus on yhtä piinkova teema kuin ulkomaiset investoinnit, energia tai pankkitoiminta. Siitä ei lässytetä. Pohdinta pyörii lähinnä sen ympärillä missä suhteessa toisaalta oppilaita ja toisaalta opettajia pitää ruoskia - ja kuinka kovaa - että tulevaisuuden tehtaita ja plantaaseja pyörittävät opit menevät jakeluun.

Tämä ei ole välttämättä meidän - eikä kehitysmaiden lasten - intressissä. Raippaopinnot eivät sivistäneet seitsemää veljestäkään. Aitoon kestävään oppimiskykyyn tarvitaan humanistisempaa tutorointia. Onko meillä siihen mitään annettavaai? Todennäköisesti kyllä.

Meillä on paljon pedagogista huippuosaamista. Mutta jotta saisimme sen tarjolle, meidä kannattaisi ehkä avata mielemme ja heittäytyä uudenalsiin ajatusleikkeihin: kuinka monipuolisesti ja monimuotoisesti perusopetusta voisi tarjota? Mistä tuuteista? Julkisista, yksityisistä ja niiden innovatiivisista sekoituksista?

Vain avoimen aivoriihtämisen ja innovoinnin kautta syntyvät ne globaalin perussivistyksen mallit, joiden varassa tekniset ja eettiset perustaidot voidaan jakaa kaikille taustasta riippumatta.

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Luukkanen asuu nykyään Johannesburgissa Etelä-Afrikassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.