Vieraskolumni

Roskan keskellä

Kehitysmaissa jätteenkerääjät ovat alinta kastia. Niitä, joille muiden hylkäämä tavara kelpaa, katsotaan Suomessakin helposti kieroon.
Anastasia Laitila
7.4.2008

Anastasia Laitila Päädyin kolme vuotta sitten nairobilaiselle kaatopaikalle. Retki oli vaikuttava, ja se jäi parhaiten mieleeni YK:n ympäristöjärjestön UNEPin kokouksesta, johon kaupungissa osallistuin. Kävimme myös kaatopaikan ympärille syntyneellä asuinalueella, jonka väestö sai toimeentulonsa jätteiden lajittelusta ja niiden myynnistä muun muassa pienyrittäjille ja teollisuudelle.

Retkelle osallistui myös sittemmin Nobel-palkittu ympäristöaktivisti, apulaisympäristöministeri Wangari Maathai. Hän lausui viisaasti, että tällainen ekskursio tulisi järjestää mieluummin ennen tapahtumaa kuin sen jälkeen. Vaikka koko viikko oli puhuttu jätteistä, vedestä ja energiasta, on helppo unohtaa, minne roskakoriin heittämämme asiat todella päätyvät.

Puolet alueen asukkaista vietti päivänsä kaatopaikalla käymällä tavarataivasta läpi - usein ilman suojavarusteita, altistuen esimerkiksi käytetyistä neuloista saaduille hepatiitti- ja hiv-tartuinnoille. Kaatopaikka sijaitsi joen varrella, ja liete valui satojen tuhansien ihmisten pääasialliseen vesilähteeseen.

***

Jätteiden keruu, myynti ja hyötykäyttö, eli kierrätys, tarjoaa toimeentulon kaikkein köyhimmille. Työtä pidetään myös henkisesti likaisena, vaikka jätehuolto pitää yhteiskunnan pystyssä ja kansalaiset terveinä. Karuin esimerkki tästä lienee Intian kastijärjestelmän häpeäpilkku, paskankerääjät, jotka siivoavat käsin yleisiä kuivakäymälöitä. Julkinen valta kieltää näiden ihmisten olemassaolon, mutta heitä on edelleen satoja, ellei tuhansia. Heihin kohdistuva syrjintä ei kuitenkaan ole piiloteltua, vaan näyttäytyy esimerkiksi erillisinä teekuppeina kioskeissa.

Roskien hyötykäyttöä pidetään kaikkialla saastaisena puuhana, eikä sosio-ekonomiselta statukseltaan hyväosaisen ihmisen tarvitse koskea roskiin kuin heittäessään ne jäteastiaan. Elintasoeroja korostaa se, että täysin käyttökelpoista tavaraa tai ruokaa saatetaan heittää pois, jos sitä ei tarvita.

Suomessa kohuttiin vajaa vuosikymmen sitten dyykkareista, siis ihmisistä, jotka hakivat kauppojen jäteastioista syömäkelpoista ruokaa. Puliukot ovat saaneet rauhassa dyykata pulloja ja ruokaa vuosikymmeniä, mutta näistä ihmisistä kaikki eivät tonkineetkaan roskiksia nälkäänsä. He halusivat vähentää käyttökelpoisten tuotteiden tarpeetonta hävittämistä.

Yhteiskunnan silmissä on siis oltava kunnolla köyhä ja dyykattava henkensä pitimiksi, muulle ei löydy ymmärrystä. Jos tuote menee rikki, voi ostaa uuden sen sijaan, että korjaisi sen. Jätteen kohdalla toteutetaan näyttävästi sanontaa "poissa silmistä, poissa mielestä."

***

Muutin itse juuri yhden elintasoluokan ylemmäksi asuntoon, johon tulee kuuma vesi hanasta eikä vedenkeittimestä. Muutosta teki työlään valtava tavaramäärä, joka olisi pitänyt saada mahtumaan huomattavasti pienempään ja kalliimpaan, mutta statukseltaan parempaan asuntoon. Tavaravuori ei ollut suinkaan syntynyt siitä, että olisin tehnyt kovasti hankintoja. Päinvastoin - en ole heittänyt paljoakaan pois. Lisäksi olen ottanut toisten roskia vastaan - esimerkiksi pulpetin, joka menisi muutoin kaatopaikalle ja rikkinäisiä vaatteita, joista saa hyviä kangastilkkuja erilaisiin tarkoituksiin. Vanhojen kalenterien rautalankaisista kierreselistä ja jäätelötikuista taas voi askarrella kaikenlaista.

Ajattelin kovasti tapaamiani Nairobin ja Delhin jätteenkerääjiä, joista valtaosa on lapsia ja nuoria. Kuvaannollisesti elin itsekin kaatopaikalla, kaiken sellaisen tavaran keskellä, jota kukaan muu ei huolinut. Tein ja myin jonkin verran kierrätysmateriaaleistani askarreltuja tuotteita, vaikkei siitä juuri toimeentuloa syntynytkään. Saatoin silti tienata päivässä absoluuttisesti yhtä paljon kuin ystävämme kaukomailla.

Seuraavan kerran kun vierailet tavaratalossa, mieti kuinka suuri osa myytävistä tuotteista ja niiden pakkauksista päätyy lähivuosien aikana kaatopaikalle. Kuvittele sitten kaatopaikka takapihallesi. Jätteet eivät katoa minnekään myöskään Suomessa.

Kirjoittaja on ollut kansalaisaktivisti vuodesta 1995 ja sosionomi (amk) vuodesta 2006. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.