Vieraskolumni

Rikkaan sedän uni - eli eikö päättäjiä pelota?

Ihmiset, jotka ajavat "viherpiiperrykseen" liitettyjä asioita, nähdään jotenkin naiiveina - innokkaina idealisteina, joiden pyrkimykset ovat toki jaloja, mutta epärealistisia.
Heta Muurinen
1.11.2005

Heta Muurinen

Kun olin yläasteella 1990-luvun alussa, luin iltapäivälehdistä, että ympäristönsuojelu ja pehmeät arvot olivat nousussa. Murrosikäisen kapinalla päätin pelastaa maailman saasteista. Olin oppinut huolestumaan asioista, sillä olin juuri ymmärtänyt, etteivät päättäjät olekaan mitenkään ylivoimaisen älykkäitä tai moraalisia ihmisiä, kuten olin aiemmin loogisesti päätellyt. Melko nopeasti tajusin kuitenkin myös, ettei "luontohörhö" ollut mitenkään kovin arvostettu leima.

Leimautuneena olen kuitenkin saanut vapauden pohtia tyhmiä kysymyksiä. Kuten vaikkapa sitä, että missä viettävät lomansa ne johtavat ihmiset, jotka haluavat tehdä aina vain isompia teitä ja suurempia parkkihalleja? Kiroaako päätöksen tehnyt kiho soudellessaan rehevöityneellä järvellä ja kuunnellessaan moottoritien kohinaa? Pelottaako häntä syödä pieniä kaloja? Öljyn loppumisen nyt ainakin luulisi pelottavan.

***

Jostain syystä ihmiset, jotka ajavat ympäristönsuojeluun, köyhyyden vähentämiseen, reiluun kauppaan tai muuhun "viherpiiperrykseen" liitettyjä asioita, nähdään jotenkin naiiveina. Heidät kuvataan usein samoin kuin kotirouvat 1950-luvulla (ja myöhemminkin): ylentämisellä alistamalla.

Toisin sanoen heitä pidetään innokkaina idealisteina, joiden pyrkimykset ovat toki jaloja, mutta epärealistisia. Juhlapuheissa heidän näkökulmansa otetaan aina tärkeinä esille, mutta cocktail-tilaisuuksissa heitä voidaan taputtaa ystävällisesti naurahtaen olkapäälle ja kääntyä selin, kun he alkavat hankaliksi.

Hämmästelin tätä suhtautumistapaa jo yläasteikäisenä. Jos kerran monet johtavat tutkimustahot ennustavat, että kasvihuoneilmiö ja aavikoituminen pahenevat, jos päästöjä ei rajoiteta radikaalisti, mitä naiivia on siinä, että pyrkii toimimaan tämän ennusteen mukaan?

Hämmästyn yhä vieläkin joka kerta sitä, miten valtavirtapolitiikka aina uudelleen onnistuu sivuuttamaan ympäristöasiat ikään kuin ne olisivat vain marginaalista ajanvietettä. Vielä kummallisempaa on se, miten länsimaiset johtajat edelleen käyttäytyvät ikään kuin köyhät maat olisivat jollain erillisellä planeetalla.

Realistista on ajatella rahaa. Ironista kyllä, tuntuu, että monet arvostavat suoraselkäistä johtajaa, joka uskaltaa vastustaa pehmopuheita, ja toimia niin kuin "on vastuullista" eli kuten sijoittajat haluavat ja raha sanelee. Tällainen urhoollinen johtaja seisoo yksin höyrypäisiä, todellisuudentajunsa hukanneita aktivisteja vastassa, mutta kaikesta huolimatta hän tekee, mitä miehen on tehtävä eli erotettava muutama tuhat työntekijää, ulkoistettava osa toimista hämäräperäisille alihankkijoille köyhiin maihin tai kaadettava lisää metsää maailman keuhkoilta.

***

Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että nyt kun kuulennot ovat muotia, myös Yhdysvaltojen on sellaisia tehtävä. Kuulennolla ruokkisi maailman köyhät kokonaisen vuoden. Voi vain kuvitella, mitä pysyvämpää hyötyä taloudellisen epätasa-arvon kaventamiseksi rahoilla saisi aikaan. Luulisi, että edes öljyriippuvaisuudesta pääsy houkuttelisi sijoittamaan öljyyn korvaavan teknologian kehittelyyn, mutta ei, kuuhun on päästävä, kun kiinalaisetkin aikovat mennä.

Kummallisinta koko ajatuskuviossa onkin se, että varallisuuskuilujen kaventaminen, ekologia ja muu hörhöily olisi ihan puhtaan itsekkäästikin ajateltuna myös kaikkein rikkainten etu - ainakin pidemmällä tähtäimellä.

Jollain tavalla suurten ja rikkaiden realismi muistuttaa kovasti miehisyydestään epävarman rikkaan sedän pätemistä. Tällainen setä käyttää suuren osan rahoistaan nopeisiin autoihin, muskeliveneisiin ja uhanalaisten eläinten metsästyssafareihin.

Naisystävälleen hän näyttää mielellään, miten lempeä ja kaunis sielu hän on. Siksi hän leikkisästi ruokkii pikkueläimiä piknik-eväiden tähteillä, pohtii kyynel silmäkulmassa pienen lapsen käden täydellisyyttä ja istuttaa vanhainkodin pihalle puuntaimen, jolla on sedän nimi. Saatettuaan naisen kotiin, hän maksaa kadun huumemafialle autonsa suojelemisesta. Kotona hän virittää ansat, tarkistaa hälytysjärjestelmän ja lataa haulikon valmiiksi, jotta hänen unensa olisi turvattu.

***

Maailman yllä tuntuu leijuvan otsonikerroksen korvaava savuhuntu. Se koostuu ihmisten muutospelosta. Haluamme piiloutua hunnun taakse ja uskoa, että ikuinen taloudellinen kasvu on mahdollista, että öljyä löydetään aina vain lisää, että kasvihuoneilmiö menee pois, kun suljetaan silmät ja että köyhät voivat itse nostaa itsensä köyhyydestä, kunhan vain ahkeroivat.

On surullista ja pelottavaa, että vaikutusvaltaisimmat ihmisemme kutsuvat vallanmenetyksen pelkoaan realismiksi.


Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka seuraa erityisesti kehityskysymyksiä ja muita globaaleja aiheita. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.