Vieraskolumni

Reilu kahvi kaupan keskittymisen puristuksessa

Reilussa kaupassa pitäisi luoda enemmän yhteyksiä tuottajien ja kuluttajien välille.
Kaisu Tuominen
9.1.2004

"Emme kaipaa välikäsiä! Meidän kahviamme myydään Euroopassa viidellä dollarilla paketti ja mitä me siitä saamme? Haluamme lainaa, jotta voimme paahtaa ja pakata kahvin täällä. Lähdemme vaikka itse Eurooppaan myymään kahvimme, ovelta ovelle", julistaa pohjoisen Dominikaanisen tasavallan vuorilla kahvia tuottava pienviljelijä. Hän kuuluu osuuskuntaan, joka viljelee luomukahvia.

Osuuskunta menetti oikeuden reilun kaupan merkkiin, koska jäsenistä liian suuri osa on keskenään sukua. Pettymys on suuri, sillä niin kauan kuin toive oman kahvin jalostamisesta ja myynnistä paikallisesti on kaukainen unelma, kahvin viljelyllä on vaikea taata toimeentuloa. Kahvin maailmanmarkkinahintojen romahdettua on reilun kaupan järjestelmä tuottajien ainoa toivo. Muut hinnat eivät kata edes tuotantokustannuksia.

Pienviljelijä, joka saa kahvilleen sekä luomusertifikaatin että reilun kaupan merkin, saa kahvistaan Dominikaanisessa tasavallassa monta kertaa paikallisten ostajien maksaman hinnan. Silti monen reilunkin kahvipaketin kohdalla iso(in) osa hinnasta taitaa jäädä Eurooppaan: kuljetusyhtiöille, paahtimoille, tukkuliikkeille ja kaupoille.
Tuottajan osuuden kasvattaminen on suuri haaste. Vaihtoehtoisessakin kaupassa kilpailu kiristyy. Kahvia on kyettävä tuottamaan lupausten mukaisesti sovittu määrä, kontit saatava lähtemään aikataulun mukaisesti täynnä vaativan eurooppalaisen kahvinpaahtimon ja kuluttajan laatukriteerit täyttävää kahvia. Huonoja tai rumia papuja ei lastissa suvaita. Eurooppalaiseen kahvipöytään kelpaa vain kunkin maan maun mukainen paahto ja ulkoasultaan miellyttävä paketti. Konttien kansainväliset kuljetukset edellyttävät aikamoista paperisotaa – niin kuin myös luomusertifikaatin tai reilun kaupan merkin saaminen. Maksun odottaminen voi kestää kauan ja kuitenkin pienenkin tuottajan on kyettävä jotenkin selviytymään päivästä toiseen.

Myös maahantuojien ja jälleenmyyjien on kyettävä kovaan kilpailuun. Reilun kaupan ja luomutuotteiden kaupan kasvaessa ala keskittyy ja pienten on yhä vaikeampi pärjätä. Yritysten on tuotava tavaraa maahan konttikaupalla pärjätäkseen ja päivittäistavarakaupan keskittyminen edellyttää suurten tavaramäärien toimittamista. Yritykseltä täytyy löytyä pääomaa ja mahdollisuutta riskinottoon. Suuret yritykset ja marketit kehittävät lisääntyvästi omia reiluja tuotteitaan. Kun maahantuonti ja myynti eurooppalaiselle kuluttajalle keskittyy, tuottajilta edellytetään suuria määriä ja ammattimaista otetta. Monet luomutilat keskittyvät yhden tuotteen yksipuoliseen viljelyyn.

Ruotsalaisen reilun kaupan tuotteiden maahantuontiyrityksen edustaja näkee pienten selviytymiskeinona erikoismarkkinoiden vahvistumisen samalla kun monikansalliset yhtiöt ja supermarketit lanseeraavat omia reiluja tuotteitaan. Nämä erikoismarkkinat perustuvat yhdelle maailmankauppaliikkeen perusajatuksista, yhteyden luomiseen tuottajien ja kuluttajien välille ja pienimuotoiseen toimintaan, jota kansainvälisen kaupan lait eivät jyrää alleen.

Ainakin minä olen usein kaivannut lisätietoa myös reilun kaupan tuotteiden alkuperästä. Marketin hyllyltä poimitut tuotteet ovat peräisin "Etelä-Amerikasta", "intialaiselta osuuskunnalta" tai Latinalaisen Amerikan ja Afrikan kahvinviljelijöiltä.

Innoittavana esimerkkinä voi toimia esimerkiksi ruotsalaisen kansalaisjärjestön, ekopankin ja maahantuojan yhteenliittymä. He ovat kehittäneet mallia, jossa yksittäisten henkilöiden talletukset muodostavat lainavaroja Etelän pienviljelijöille. Osinkona maksetaan kahvipaketti vuodessa. Kuluttaja ottaa riskin varojen menettämisestä, mutta antaa ikään kuin toistuvan avustuksen ja samalla esimerkiksi luomukahvin tuotantoa tukiessaan suojelee tärkeitä trooppisia metsiä ja vesivaroja.

Lainojen avulla olisi periaatteessa mahdollista vaikka se, että jonain päivänä kahvi paahdettaisiin ja pakattaisiin Dominikaanisen tasavallan pohjoisilla vuorilla. Kuluttaja voisi silloin nauttia kahvia viljelijän tilalta, jota hän olisi luotollaan tukenut ja voisi vaikka halutessaan harrastaa ekoturismia tuottajan tilalla. Tuottaja puolestaan voisi saada tarkempaa tietoa siitä, miten parantaa kahvinsa laatua, minkä maun mukaan sitä paahtaa ja luoda yhteiset pelisäännöt sille, milloin ja miten kahvia toimitetaan. Ja ehkä myös ymmärrystä sen suhteen, että toimitukset toisinaan kestävät tai että sääolosuhteet saattavat kumota sopimukset.


Kirjoittaja on äitiyslomalla Siemenpuu-säätiön kehitysyhteistyösihteerin tehtävistä.