Vieraskolumni

Realismia idealismiin

Maailmanparannustyötä voidaan perustella myös itsekkäistä lähtökohdista.
Jukka Aronen
9.5.2004

"Vihdoinkin joku uskalsi arvostella Halosta. Pistää toivottavasti ihmiset edes vähäsen ajattelemaan. Mistä ihmeen syystä hänellä on isot kannatusluvut?"

"Halosen globalisaationäkemykset ovat vahingoksi Suomelle ja maapallon asukkaille."

"Hän ei ole tehnyt muuta kuin puhunut latteuksia! Idealismilla miinoista luopumisineen ei tosielämässä pitkälle pötkitä. Terveellinen itsekkyys on OK juttu..."

***

Presidentti Tarja Halosen harjoittama ulkopolitiikka kirvoitti teräviä kommentteja Ilta-Sanomien verkkosivuilla huhtikuun lopulla. Aihe nousi esille, kun Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Risto E. J. Penttilä arvosteli Helsingin Sanomissa presidentin ulkopoliittisia linjauksia. Penttilän mukaan Halonen keskittyy liikaa maailmanparannukseen Suomen edun vastaisesti.

Professori Juha Sihvola kiinnitti ansiokkaasti Helsingin Sanomissa (5.4.) huomiota Risto E. J. Penttilän tapaan tehdä jyrkkää eroa ulkopolitiikan realismin ja idealismin välille. Sihvolan mukaan globaali politiikka ei suinkaan ole idealismia vaan "realismia Suomen kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistämiseksi". Hän kirjoittaa, että "nykymaailmassa hyvinvointiamme eivät ensisijaisesti uhkaa elintilaa raivaavat valloittajat vaan terrorismi, väestönkasvu, epidemiat, kasvihuoneilmiö ja eriarvoisuuden kärjistyminen".

Törmäsin samaan aiheeseen, kun olin pari viikko sitten Helsingin yliopistolla alustamassa kansalaisjärjestöjen tekemästä uutistyöstä. Yksi kuuntelijoista nosti esiin tärkeän kysymyksen: "Kuinka maailmanparannusjärjestöt voisivat vedota nykyistä paremmin ns. realisteihin?" (Realisteilla tarkoitetaan tässä ihmisiä, jotka uskovat, että valtioiden tulee ensisijaisesti turvata oma etunsa).

Sihvolan vastaus kysymykseen on: globaali politiikka on nykyajan realismia. Maailmanparannustyötä voidaan perustella myös itsekkäistä lähtökohdista.

***

Ihmisen itsekkyys ja epäitsekkyys ovat hyvin keskeisiä kysymyksiä poliittisessa filosofiassa. Stanfordin yliopiston professori Thomas Sowell jakaa kaikki poliittiset ideologiat kahteen leiriin sen mukaan, millaisena niiden kannattajat näkevät ihmisen perusluonteen.

Rajoittuneen vision edustajat pitävät ihmistä pohjimmiltaan suhteellisen muuttumattomana ja itsekkäänä olentona, joka tekee yhteistyötä vain silloin, kun hänelle on siitä hyötyä. Yhteiskunnan tulisi siksi houkutella ihmisiä toimimaan yhteisön hyväksi niin, ettei heidän tarvitse viime kädessä toimia omien intressiensä vastaisesti.

Vapaan vision kannattajat puolestaan näkevät, että ihminen on erittäin mukautuvainen ja häntä voidaan opettaa käyttäytymään hyvinkin epäitsekkäästi. Tässä ideologiassa uskotaan erilaisten ihmistä muokkaavien yhteiskuntien mahdollisuuteen.

Sowellin mukaan nämä kaksi visiota kummittelevat taustaoletuksina kaikessa yhteiskunnallisessa ajattelussa. Kansainvälisessä politiikassa rajoittunut visio yhdistetään usein realismiin ja vapaa visio idealismiin.

***

Jos otamme lähtökohdaksi realismin ja pidämme ihmistä pohjimmiltaan itsekkäänä, kuinka voimme puolustella sitä, että kehitysyhteistyö hyödyttää viime kädessä meitä itseämme? Eikö kehitysyhteistyössä ole pohjimmiltaan kyse omien rahojemme jakamisesta muille vain siksi, että säilyttäisimme kasvomme YK:ssa? Ja jos köyhät saavat rahaa matkustaa, eikö maamme pian täyty vääräuskoisista, jotka vievät naisemme, miehemme ja työpaikkamme?

Jos nykyisessä kehitysyhteistössä (ja sitä tukevissa globaaleissa rakennemuutoksissa) onnistuttaisiin ja äärimmäinen köyhyys katoaisi maailmasta, nykyisen järjestelmän tilalle tuskin syntyisi utopistista onnelaa. Planeetallamme ei vallitsisi täydellistä tasa-arvoa eikä omaisuutta olisi jaettu tasan kaikkien kesken.

Jotain kuitenkin muuttuisi, myös Suomessa, jos kuudesosa maailman ihmisistä ei enää käyttäisi suurinta osaa energiastaan hengissäsäilymiseen.

***

Kehitysmaissa asuneet suomalaiset tietävät, miten vaikeaa on viettää normaalia elämää hyvin köyhien ihmisten kanssa. Kanssakäyminen ja arki ei useinkaan ole tasapuolista kohtaamista, vaan köyhien on vaikea viettää vapaa-aikaa tai jakaa yhteisiä harrastuksia rikkaaksi mielletyn kehitysyhteistyöntekijän kanssa. Jos mennään baariin, suhteellisesti rikas maksaa viulut ja muut jäävät aina palveluksen velkaa. Siksi ulkomaalaisen on helpointa etsiä ystäviä paikallisesta keskiluokasta, jos sitä on olemassa.

Kun äärimmäinen köyhyys poistuu, kohtaamisten tasapaino paranee. Tämä puolestaan lisää normaalia kanssakäymistä kansojen välillä: kulttuurivaihtoa, kauppaa ja tiedettä. Itsekkäästi ajateltuna myös turismi hyötyy: köyhiin maihin matkustamisesta tulee entistä kiinnostavampaa, kohteet lisääntyvät, turvallisuus paranee ja kerjäläisten määrä pienenee.

Omaa hyötyä painottavasta näkökulmasta katsottuna myös Suomeen kohdistuvat terrorismi- ja pakolaisuuspaineet helpottaisivat. Tämä ei kuitenkaan tapahtuisi automaattisesti köyhien elintason parannuttua.

Länsimaihin kohdistuva terrorismi on pitkälti valtapolitiikkaan sidottua toimintaa, jossa toki värvätään toimijoita köyhimpien ja turhautuneimpien parista mutta jonka aivot ja lihakset ovat yleensä keski- ja yläluokan parista tulleita kiihkoilijoita. On hyvä muistaa, että WTC-torneihin ohjasivat lentokoneita nimenomaan vauraat saudimiehet, eivätkä esimerkiksi köyhät sudanilaisnaiset.

Pakolaisuus rehellisesti sanottuna kasvaisi, jos äärimmäinen köyhyys poistuisi ja ihmisillä olisi aikaisempaa enemmän varoja ottaa jalat alleen. Todennäköisesti trendi olisi kuitenkin väliaikainen: kun elintaso vakiintuu määrätyn pisteen yläpuolelle, halut siirtyä ulkomaille vähenevät. Pitkällä aikavälillä siis tässäkin olisi saavutettavissa itsekäs tavoitteemme vältellä pakolaisvirtoja (vaikka onkin kysyttävä, onko loppujen lopuksi omien etujemme mukaista torjua työvoimaa, josta on tulevaisuudessa huutava pula).

Väestönkasvuun pätee hieman samankaltainen sääntö: kun kurjuus kaikkoaa, lasten määrä lisääntyy. Määrätyssä elintason kohdassa lisääntyminen kuitenkin tasaantuu ja kääntyy jopa laskusuuntaan.

Suurimpia voittajia köyhyyden poistossa saattaisivat kuitenkin olla suomalaiset kännykkäkauppiaat. Jos yhdellä ihmisellä on rahaa sataan kännykkään ja 99 ihmisellä ei ole lainkaan varoja, yksi rikas ostaisi todennäköisesti korkeintaan kymmenen puhelinta. Mutta jos sadalla ihmisellä on rahat sataan kännykkään, kaikki voisivat ostaa laitteen. Tämän logiikan mukaan on kauppiaiden etu, jos globaaleilla markkinoilla varallisuuserot eivät kasva liian suuriksi ja että kaikkien perustarpeet on tyydytetty.

***

Realistisista lähtökohdistakin siis voidaan lähteä toteuttamaan idealistiselta vaikuttavaa politiikkaa. Tämän tietää myös suomalaisten enemmistö. Helsingin Sanomien tuoreen kyselyn mukaan yli puolet kansasta kannattaa presidentin tekemää maailmanparannustyötä ja torjuu ehdotuksen siitä, että hänen tulisi suunnata toimintaansa kehitysmaiden sijasta suurvaltasuhteisiin. Vain vajaa neljännes näkee kurssin muutoksen hyödylliseksi.

Risto E. J. Penttiläkin myöntää Ilta-Sanomissa (8.5.) jatkokirjoituksessaan, että "globaali politiikka on osa tämän päivän reaalipolitiikkaa, mutta kansallisten etujen ajamista ei saa unohtaa".

Penttilä siis pehmentää linjaansa. Vanhan sanonnan mukaan tosiasioiden tunnustaminen on realismia. Tässä kohtaa sanonta osuu harvinaisen hyvin maaliin.


Kirjoittaja vastaa Kepan verkkojulkaisuista. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä eivätkä edusta Kepan virallisia näkemyksiä.