Vieraskolumni

Rakastavaisten kaupunki?

Meksikossa sekä kansan että viranomaisten asenteiden on muututtava, jotta naisiin kohdistuvaan väkivaltaan voidaan puuttua.
Eeva Eronen
20.1.2009

Eeva Eronen Vietin viime kuun rakastavaisten kaupungissa, Etelä-Meksikossa sijaitsevassa Oaxacassa. Siltä ainakin tuntui, sillä lounasaikaan ei ollut aina helppoa löytää puistosta penkkiä, jossa ei olisi pussailtu. Törmäsin pusuttelijoihin muuallakin; parit kuiskivat toistensa korviin lenkkipolkuni varrella ja nojailivat kiihkeän oloisina lähikauppani pihamaalla.

Suloisen romanttista idylliä ja pienoista pussailukateuttani rapisutti kuitenkin tieto siitä, ettei kaikki ollut niin kuin ensisilmäyksellä näytti. Jossakin puistoa ympäröivistä taloista nimittäin vedettiin mitä todennäköisimmin emäntää naamaan ja lujaa.

* * *

Naisiin kohdistuva väkivalta on Meksikossa kammottavan yleistä. Vuosina 1999–2005 murhattiin vuosittain noin tuhat naista, mikä tarkoittaa noin kolmea uhria päivässä. Valtaosa sai surmansa siellä, missä pitäisi olla turvallista, eli kotona – mitä todennäköisimmin tuon entisen helläkätisen suukottelijan käsien kautta. Vuonna 2006 tehty tutkimus taas paljasti, että lähes puolet parisuhteessa elävistä naisista oli kokenut jonkinlaista väkivaltaa.

Epätieteellisen diagnoosini mukaan lukujen takana piilee yleinen asenneongelma: naisilla ei ole niin väliä. Erityisen vaaralliseksi asian tekee se, että asenteet näkyvät arkipäivän lisäksi myös institutionaalisella tasolla.

Edistysaskeleita on onneksi otettu. Vuonna 2007 voimaan astunut naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen laki toi vaietun ilmiön julkisuuteen. Sen jälkeen asiaa on puitu jopa parhaimpaan katseluaikaan ylettömän suosituissa telenoveloissa, paikallisissa saippuaoopperoissa.

Valitettavasti lain kirjain ei kuitenkaan ole juuri toteutunut.

Amnesty International uutisoi joulukuun alussa, ettei monikaan naisten nostama oikeusjuttu ole johtanut syytteisiin tai tuomioon. Systeemi on monimutkainen, eikä viranomaisilla edelleenkään ole keinoja puuttua kotiväkivaltaan ja muuhun erityisesti naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Esimerkiksi mahdollisuuksia kunnollisiin lääketieteellisiin tutkimuksiin ei useinkaan ole, ja papereihin päätyvät vain syyttäjän näkemät mustelmat. Viranomaisilla ei myöskään ole selkeitä ohjeita siitä, miten väkivaltaa kohdanneet naiset pitäisi huomioida.

Monet lannistuvat myös viranomaisten nihkeydestä. Amnestyn mukaan viranomaisten vastaus monille kotiväkivallasta raportointia yrittäneille naisille on, ettei väkivalta ole ollut tarpeeksi vakavaa. Viranomaisilta liikenisi energiaa sitten, kun uhri ei enää olisi kävelykunnossa.

* * *

Laiskasti asiaan suhtaudutaan kaduillakin – varsin yleinen käsitys on, että kotiasiat ovat kotiasioita eikä niitä sovi muualle levitellä.

Meksikon naiset ovat vahvoja taloudenpitäjiä, mutta tässä pelissä he jäävät häviölle. Jo muutaman viikon kokemuksen perusteella tuntuu helpolta kuvitella, ettei nainen voi aivan vapaasti valita paikkaansa.

Yhden tuttuni mukaan naisen paikka on "aina miehen ja penkan välissä" – autotiellä kävellessä. Ajatus lienee suojella heikompaa, mutta komennon luonnollisuudesta kävi ilmi, että tutullani oli muitakin käsityksiä siitä, miten ja missä naisen kuuluu olla.

Toinen tuttavani myönteli suruissaan, että näin on, asenteet ovat takapajuisia ja monilta puuttuu ymmärrys siitä, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia ja kykeneviä itse päättämään paikastaan. Pientä voimankäyttöä perheissä ei edes piilotella, hän jatkoi, ja kertoi kaveristaan, joka tapaa läpsiä vaimoaan ja puistella tämän leukaperiä muiden nähden.

* * *

Suomessa, missä kotiväkivalta myös on surullisen yleistä, oman ikäluokkani miehet ymmärtävät isiään useammin katsoa peiliin ja tunnustaa, että heillä on ongelma, johon pitää saada apua. Machojen maassa moiseen on vielä matkaa.

Meksikossa asennemuutosta kaivataan nyt kipeästi viranomaistasolle. Vuoden 2007 laki on saatava toimimaan, jotta viesti menee perille eikä kaduilla nyt näkyvä hellyys muutu väkivallaksi.

Yksikään teinipoika ei saa ajatella, että tyttöystävää on ok pikkuisen läpsäyttää poskille.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.