Vieraskolumni

Puhu kauniisti kun suututtaa

Suuret neuvottelijat, rauhantekijät ja diplomaatit pitävät päänsä kylmänä.
Miina Supinen
4.3.2014

Suututin viime syksynä suuren joukon ihmisiä.

Kaikki alkoi omasta mielestäni täysin viattomasti ja hyvässä tarkoituksessa. Kirjoitan kirjallisuusjuttuja aikakauslehteen, ja sillä kertaa aiheeksi sattui vanhalestadiolaisista kertova romaani.

Nimitin lestadiolaista yhteisöä huolettomasti ihmisoikeuskriisiksi ja kuvailin suureperheiden äitien elämää sanoilla, joita en aio tässä toistaa (koska en halua enää nimettömiä kirjeitä).

Pian jutun julkaisun jälkeen aloin saada vihaisia ja loukkaantuneita viestejä.  Lestadiolaisäidit ottivat yhteyttä. He olivat lukeneet tekstini yhtenä monista ikävistä, ennakkoluuloisista jutuista, joissa heidän elämäntapaansa paheksuttiin ulkopuolelta käsin.

Sellainenhan se juttu oli, jos ihan rehellisiä oltiin.

* * *

Naisten loukkaantuminen tuntui aluksi turhauttavalta. Minähän ajoin heidän asiaansa! Mikseivät he ymmärtäneet sitä? Olin heidän puolellaan, yritin kertoa että heidän pitäisi vapauttaa itsensä.

Mutta eiväthän lestadiolaisäidit pidä itseään uhreina - kukapa meistä pitäisi? Ulkoapäin on turha kertoa miten toisten pitäisi elää elämäänsä. Se on alentuvaa ja epäystävällistä.

Ymmärsin, että olin anteeksipyynnön velkaa. En mielipiteistäni - niiden takana seison edelleen - vaan siitä miten tökerösti olin muotoillut ne. Vastasin kaikkiin meileihin. Joidenkin naisten kanssa kehkeytyi ystävällinen ja avartava kirjeenvaihto. Sen kuluessa ymmärsimme toistemme näkökantoja ja elämää paljon paremmin. Tajusimme, ettei kukaan meistä ollut ihmistä kummempi.

Olimme monissa asioissa samanlaisia, eikä kukaan ollut varta vasten ilkeä tai tahallaan väärässä. Yritimme kaikki tehdä maailmasta parempaa paikkaa.

* * *

Tapaus oli hyvä oppitunti diplomatian voimasta. Olen sen jälkeen miettinyt paljon provoilijoita, paasaajia ja vihapuheen kirjoittelijoita. Olen ruvennut miettimään sanojen voimaa.

Kuiskaus on monesti tehokkaampaa kuin huutaminen. Joskus kannattaa olla hiljaa ja kuunnella.

Joskus suu tietysti pitää avata. En vieläkään kadu lestadiolaisjuttuani, harmittelen vain etten osannut kirjoittaa sitä paremmin. Maailma on täynnä väkivaltaisia, alistavia yhteisöjä, tapoja ja kulttuureita, eikä erilaisuuden kunnioitus tarkoita kulttuurirelativisimia.

Jotkut asiat täytyy uskaltaa sanoa ääneen: vanhustenhoito on Suomessa häpeätahra, tyttöjen ympärileikkaus on yksiselitteisesti väärin, ihmiskauppaa, orjuutta ja riistoa ei voi selitellä parhain päin.

Silloin kun suututtaa, sanat kannattaa valita erityisen tarkasti. Oman mielipiteen julistaminen tuntuu mahtavalta, kun seisoo samanmielisten joukossa, mutta joskus kannattaa painaa vaimennuspedaali pohjaan.

Maailmaa ei muuteta pelkästään raivoamalla. Suuret neuvottelijat, rauhantekijät ja diplomaatit pitävät päänsä kylmänä. Heidän tiensä on sodan vaihtoehto.

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.