Vieraskolumni

The Power of Love

Keniaa ra-kas-te-taan maailmalla. Kuka siitä oikeastaan hyötyy, kuinka jykevää on rakkaus?
Binyavanga Wainaina
31.3.2008

Binyavanga Wainaina Olin neljäntoista, kun We Are the World täytti televisioruutumme. Ymmärsin tuolloin, että meitä rakastetaan.

Ja se rakkaus oli ihmeellistä: jättimäinen kuoro eksoottisia ihmisiä, jotka yhdessä mutristelivat huuliaan, kurluttivat ja olivat samaa mieltä. Jee jee. Välillä joku heistä kurottautui eteenpäin, ikään kuin ammentaen henkilökohtaista rakkauttaan Etiopiaa kohtaan jostain syvältä vatsansa uumenista, ja minä tiesin että maailmasta tulisi parempi paikka. Sii-inulle ja mii-ii-iinulle.

Ja sitten oli tämä yksi kalpea ja laiha tyyppi, joka näytti tappelusta tulleelta ja jolla oli hapsottava englantilaisenruskea tukka, sellainen kuin Jeesuksellakin. Hän kärsi meidän puolestamme, jätti Boomtown Ratsit ja Stray Catsit, jotta voisi kurottaa kätensä ja koskettaa meitä. Ja nykyään hän on Etiopian kuningas.

Ja sitten Kanada teki oman nyyhkivän laulunsa, jonka nimi oli Tears Are Not Enough. Vokaalit värisivät, sanat venyivät. Tears, tears, are not Enou-ou-ou-gh. Ja ranskalaiset kurluttivat, L’Ethiopieeeeeeeeee....ohhh! L’Ethiopeeeeee.

Sittemmin paljon rakkautta on vyörynyt kotikaupunkiini Nairobiin. Tyttölapsille, sadoille eri Tiedostamisille, Köyhyyden Poistamiselle sekä puolikuivien Sahelin maiden aavikoitumisen ja angelina-joliefikoitumisen vastaiseen taisteluun.

Tänne virranneet resurssit ovat olleet uskomattomia: kymmenettuhannet nelivetoautot repivät maan rikki etsiessään hankkeita, joita voisivat rakastaa. Ennen oli niin, että isoja, kalliita autoja tarvitsivat Kansakuntien Isät, jotta he voisivat kehittää maitamme. Nyt Kansakuntien Rakastajat ovat tulleet kehittämään maitamme, ja tietysti he tarvitsevat autoja ollakseen tehokkaita. Kyllä standardit on ylläpidettävä. Asioiden pitää sujua kansainvälisten standardien mukaisesti.

Nairobin vuokrat ovat nyt Euroopan tasolla, jotta kaupunki voi palvella niitä kymmeniä tuhansia Keniaa rakastavia ihmisiä, jotka vetävät Keniaa rakastavia projekteja, joilla pelastetaan kenialaiset ja sudanilaiset ja kaikki muutkin Kurjuudelta. Heidät ruokitaan hyvin korkein standardein ravintoloissa, jotka on nimetty esimerkiksi Casablancaksi ja Javaksi ja Lord Errolliksi, ja monet Nairobin alueet näyttävät nyt New Yorkilta. Ja me olemme tästä hyvin innoissamme! Meillä on saksalainen koulu, ranskalainen koulu, ruotsalainen koulu ja kansainvälinen koulu. Eli Nairobi kehittyy huimaa vauhtia. Nykyään voit saada cappuccinon Lokissa - Pohjois-Kenian jättimäisessä pakolaisleirissä.

***

Olen oppinut että minä, tai siis me, olemme dollarilla-päivässä-ihmisiä - mikä on kauheaa, sanotaan, sillä Japanissa lehmä saa yhdeksän dollaria. Se tarkoittaa, että japanilainen lehmä olisi keskiluokkainen kenialainen. Ja dollarilla-päivässä-ihminenhän ei voi tietää, mikä on hänen parhaakseen, joten yhdeksän dollarin japanilainen lehmä voisi hyvin johtaa humanitääristä järjestöä Keniassa. Hieronta on Keniassa hyvin halpaa, joten lehmällä olisi lokoisat olot.

Nairobi kuhisee viiden dollarin päiväbudjetin 25-vuotiaita reppureissareita, jotka tulivat, rakastivat ja välittivät, ja tekevät nyt 5000 dollarin kuukausipalkkaisia konsulttitöitä YK:lle (CV: Lontoon baaritöiden jälkeen olin mukana tupakankorjuuhankkeessa Ugandassa, lähellä gorillareservaattia, kun turistirekka jäi jumiin viideksi päiväksi. Opetin lapsia laulamaan Born in the USA). Samaan aikaan kenialaiset maisteriopiskelijat myyvät hedelmiä tienvarsilla dollarilla päivässä ja asuvat Kiberan slummissa, sillä se on ainoa paikka missä vuokrat ovat halvat - mikä voi kyllä muuttua, sillä elokuvatähti Ralph Fiennes kävi kylässä ja rakasti Kiberaa.

***

Viime vuonna tapasin ihanan nuoren naisen Englannista, 19-vuotiaan, joka tuli kauas Naivashaan, erityislaatuiseen paikkaan hyvin lähelle lumoavaa järveä ja lukuisia kauniita eläinpuistoja ja hienoa hotellia, jota hänen poikaystävänsä isä johti. Mutta nämä eivät häntä niin kiinnostaneet. Hän oli tullut Keniaan opettamaan kaupunkien laitamilla asuville ihmisille kondomien käyttöä. Hän kertoi minulle, kuinka hän puhui miesporukoille ja näytti näille, kuinka kondomi voi pelastaa heidän elämänsä.

Kysyin, eikö seudulla ollut yhtään terveydenhoitajaa tai opettajaa, jotka olisivat voineet tehdä saman ehkä kymmeneksellä tai sadas-tuhanneksella siitä, mitä hänen ylläpitämisensä täällä kauniilla ja melko kalliilla alueella maksoi. Hänen silmänsä sulivat, ja hän sanoi: "Mutta minä välitän ihmisistä. Etkö näe, kuinka ihmiset kuolevat? Jotain pitää tehdä."

Ja jätti lisäämättä, että "välivuodellani".

Olin hyvin liikuttunut.

Lukuisat prinssit ovat viettäneet välivuosiaan täällä, ja me olemme nähneet kuinka he kaatavat puun tai halaavat lasta. Yksikin kuuluisa näyttelijätär aikoo adoptoida kaikki Afrikan vauvat. Ohjelman strateginen kehitystavoite on, että 15 vuoden kuluttua Hollywoodin kakarakuoro on etiopialainen, ja he voivat laulaa Etiopian pelastuslauluja hyvinkin uskottavasti.

Monet meidän koululaisistamme on kasvatettu kaikenlaiseen Tietoisuuteen. Ja on hirvittävän hieno uutinen, että he nyt tiedostavat. Ja aina välillä televisio välittää meille koulujen musiikkifestivaalien ohjelmistoista kuusivuotiaiden runoja, jotka menevät suurin piirtein näin:

Tyttölapsi! Kouluttakaamme kaikki,

Tyttölapsi!

Tyttölapsi!

Meidän vuosituhattavoitteidemme tähden

Tyttölapsi! Tyttölapsi!

***

Vuonna 1995 sain osa-aikaisen työn puuvillatehtaalta, johon isäni oli sijoittanut. Työtäni oli mennä kuiville seuduille tapaamaan maanviljelijöitä ja rohkaista heitä viljelemään puuvillaa. Se ei ollut vaikeaa: viljelijät halusivat kasvattaa puuvillaa, mutta heiltä oli puuttunut taho, jolle myydä. Niinä kuukausina kuulin tarinoita legendaarisesta afrikkalaisesta kuninkaasta nimeltä PlanInternationo. Ihmiset sanoivat, että PlanInternationo antoi heille vettä ja säiliöitä ja koulumaksuja, ja kaikki tapaamani heimopäälliköt ja virkamiehet liikuttuivat puhuessaan tästä kuninkaasta.

Eräänä päivänä menin Thikan kunnan maatalousvirastoon puhumaan maatalousneuvojille, joiden palkkatyötä on maanviljelijöiden neuvominen. He kysyivät, olimmeko jo käyneet tapaamassa PlanInternationon väkeä. Sanoimme, ettemme olleet. He näyttivät surullisilta. Kysyimme, voisivatko he antaa meille jonkun, joka voisi kierrättää meitä tapaamassa maanviljelijöitä. He sanoivat kyllä, jos saisivat jonkin käsittämättömän summan dollareita päivässä, paljon enemmän kuin yhdeksän, tai yhdeksänkymmentä. Meillä ei ole varaa tuollaiseen, sanoin. Oi, mutta niin PlanInternationo maksaa, he sanoivat. He rakastavat meitä hyvin paljon!

Sitten tapasin vanhemman herran eräässä Kenian suurimmista aputoimistoista, ja hän sanoi haluavansa tuoda Bonon soittamaan konsertin Mogadishussa. Jotta ihmiset valistuisivat.

Viime vuoden lopulla kuulimme, että ihmisiä nääntyi nälkään eri puolilla Keniaa. Hallitus pyysi välittömästi rahoittajiaan auttamaan. Ja rahoittajat pyysivät kansainvälistä yhteisöä. Ja me näimme suuria, surullisia silmiä monilla nimettömillä kasvoilla, kuoleman partaalla. Ja suurisydämiset äänitorvet - kaikki valkoisia ja ruskettuneita - kertoivat maailmalle: ihmiset kuolevat!

Samaan aikaan hallituksemme oli rikkonut kaikki veronkeruun ennätyksensä ja muualla Keniassa niitettiin satoja varastoihin asti. Ihmiset kuolivat.

Kaikkein rakastetuimmat ihmiset Afrikassa ovat pitkiä, hoikkia ja ylväitä ihmisiä, jotka joskus olivat tai ovat edelleen paimentolaisia ja jotka asuvat lähellä villieläimiä. Pokotit, samburut ja maasait ovat saaneet osakseen enemmän rakkautta kuin ketkään maailmassa.

Tapasin New Yorkissa illallisella naisen, joka näytti Scarlett O’Haralta, ja hän puhuikin samalla tavalla (My dadee this, my dadee that). Hän sanoi olevansa Rafen (Fiennes) ystäviä. Scarlett oli juuri alkamassa tuottaa käsilaukkuja mongolialaisten hevosten häntäjouhista, ja hän kerta kaikkiaan ra-kas-ti Keniaa, ja hän rakensi klinikkaa maasaille ja oli lähettämässä maasaikuoron Lontooseen laulamaan miehisyyteen liittyvistä seremonioista ja keräämään rahaa.

Kukaan, ihan oikeasti, ei ole nähnyt maasaiden tulevan rikkaiksi tai edes terveiksi kaikkien näiden tuhansien ja tuhansien projektien ansiosta. Mutta maasait, he voivat olla vuorenvarmoja siitä, että heitä rakastetaan.

Se mikä näissä rakkausprojekteissa on varmaa, on että reilun kolmikymppisen Scarlett O’Haran - tai Boomtown Ratin - on helpompaa määritellä se, mitä maasait maailmalle ovat, kuin väitöskirjan kanssa maailmaa kiertävän maasaita puhuvan maasain.

Sillä sellainen on rakkauden voima, The Power of Love.

Kirjoittaja on kenialainen kirjailija ja toimittaja. Kolumni on julkaistu aiemmin Mail & Guardian -lehdessä. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.