Vieraskolumni

Pojilta näyttävät tytöt

Niin pitkään kun Afganistanissa tyttölapsi on arvoton, on bacha poshina olemisessa etunsa.
Marie Kajava
10.3.2015

Tunnistatteko tilanteen, jossa tulen ympärillä pöllyää niin paljon tuhkaa ja savua, ettei varsinaista liekkiä näe? Että on kesäinen yö ja viskoo vettä sinne tänne sammuttaakseen nuotion, mutta ei osu kohteeseen, koska harhaheitot estävät näkemästä kirkkaasti?

Kielikuvista todellisuuteen: puhetta Afganistanista ja naisten oikeuksista – tai pikemminkin oikeudettomuudesta – on paljon. On uutisia, konflikti- ja kehityspuhetta, dokumentteja ja kirjoja, jotka valottavat todellisuutta talebanien ikeen alla, islamin tai alistavien sukupuoliroolien ja väkivaltaisten perheasetelmien luomassa arvottomuuden ympäristössä.

Parhaimmillaan tämä tällainen kääntää katseen itse liekkiin. Mutta ikävimmillään johtaa tilanteeseen, jossa puheen määrä luo ihmismieleen samean illuusion siitä, että koska asia tai ongelma on esillä, siitä myös pidetään huolta. Tieto luo toimintaa, joka löytää perille.

* * *

Luin vast'ikään suomennetun toimittaja ja kirjailija Jenny Nordbergin teoksen "Kabulin tyttöjen salaisuus – vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa" (WSOY 2015). Kirja sukeltaa afganistanilaisten tyttöjen ja naisten todellisuuteen bacha posh -ilmiön kautta. Bacha poshit ovat tyttöjä, jotka elävät poikina, he näyttävät pojilta ja heidät kasvatetaan poikina.

Bacha posh -ilmiön juuret ovat mitä ilmeisimmin kauempana kuin islamin uskonnon. Nordberg kirjoittaa 600 eaa. Persiassa syntyneen zarathustralaisuuden ja pojaksi pukemisen välisistä yhteyksistä. Hän kirjoittaa myös siitä, miten patriarkaatin syntymisen myötä on syntynyt myös sen vastavoima. Bacha posh on yksi vastarinnan säie, ja tyttöjen pukemista pojiksi ilmenee Afganistanin lisäksi monissa maissa.

Nordbergin kirja seuraa pojiksi puettujen tyttöjen ja naisten elämää Afganistanissa vuodesta 2009 eteenpäin. Taustoja ja syitä siihen, että tyttö puetaan pojaksi, on yhtä monia kuin perheitä – samoin kun on kokemuksia poikana elämisestä ja sosiaalisesta identiteetistä. Syyt ponnistavat muun muassa perheiden kunniasta, köyhyydestä, työvoiman puutteesta, halusta tarjota tytölle vapautta, tarpeesta saada suojaa antava isoveli tyttärille ja uskomuksesta, jonka mukaan poika (tai pojalta näyttävä lapsi) tuo perheeseen onnea ja lisää poikalapsia.

Afganistanissa suurin häpeä on se, että perheessä ei ole poikaa ja suurin ylpeys on poikalapsi. Tuota ylpeyttä varjelevat myös bacha posh -perheiden naapurustot, jotka tukevat perheitä, joissa tyttölapsi muuttuu yhdessä yössä pojaksi.

* * *

Nordbergin henkilökuvista ja kertomuksista koostuva kirja onnistuu tarkastelemaan bacha posh -tutkimuksen kautta laajasti afganistanilaisia yhteisöjä ja yhteiskuntaa. Ruotsissa syntynyt Nordberg on tutkinut Afganistanin arkea vuosien ajan eikä pelkää todeta asioita, kuten että meidän aikanamme Afganistania voisi kutsua "ulkomaisten avustuskokeilujen leikkikentäksi". Hän kirjoittaa rehottavasta korruptiosta ja siitä, miten länsimaisten lahjoittajien into auttaa etenkin naisia Afganistanissa on johtanut epäonnistumisiin.

Nordberg lainaa Torunn Wimpelmannin vuonna 2012 kirjoittamaa Promoting Women's Rights in Afghanistan: A Call for Less Aid and More Politics -raporttia. Sen mukaan sadat ulkomaisten sponsoroimat naisten ja tyttöjen sukupuolista tasa-arvoa ja elinoloja parantavat projektit ovat olleet hyödyltään vaatimattomia ja lyhytaikaisia. Kabuliin ilmestyneet englantia puhuvien naisaktivistien seurapiirit ovat esimerkiksi korostaneet entisestään kaupunkilaisväestön ja maaseudun eroja. Tästä syystä Afganistanissa on itse asiassa alettu pitää naisten oikeuksia yhä elitistisempänä ja länsimaisempana kysymyksenä.

* * *

Kun olin pieni tyttö, naapurustossamme asui vain poikia, joten viihdyin pihalla ja leikin ainoastaan poikien kanssa. Pidin jalkapallosta enemmän kuin nukkeleikeistä. Koska minulla oli lisäksi aina lyhyeksi leikattu tukka ja pukeuduin lähinnä verkkareihin ja tummansiniseen, minua luultiin pääasiassa pojaksi. Tämä riitti Suomessa 1980-luvulla siihen, että sain uimahallissa poikien pukukopin avaimen vielä yläasteikäisenäkin. Ja kun menimme ostamaan vaatteita koulun joulujuhlaan, minut johdatettiin poikien vaateosastolle.

Pojalta näyttäminen oli yhtenä päivänä mahtavaa ja toisen päivänä nolotti ihan kauheasti. Mutta minulla oli vapaus valita luonnolliselta tuntuva olotilani itse – eikä asia ole mietityttänyt minua myöhemmin juurikaan.

Bacha posh ei ole poika omasta tahdostaan eikä voi elää poikana ikuisesti. Erityisen koskettavilta Nordbergin kirjassa tuntuvat ne kamppailut, joita bacha poshit käyvät tytöksi paluun suhteen. Afganistanissa ajatellaan, että tytöksi on palattava hyvissä ajoin ennen hedelmällistä ikää, jolloin tytön ja naisen on täytettävä tärkein tehtävänsä eli synnytettävä poikia. Osa Nordbergin kirjan tytöistä ja naisista muuttuu tytöksi, avioituu ja synnyttää lapsia, osa kipuilee sukupuoli-identiteettien rajamailla. Muutama bacha posh on itse halunnut ja onnistunut jäämään pysyvästi mieheksi.

* * *

Niin pitkään kun Afganistanissa tyttölapsi on arvoton, on bacha poshina olemisessa etunsa – eikä konfliktien keskellä ole välttämättä mahdollisuutta ajatella, millaista kuvaa poikana esiintyvä tyttö toisintaa. Poika pääsee kodista ulos. Poika voi ajaa polkupyörällä ja juosta. Poika ei käytä burkaa. Poikana eläminen kasvattaa myös monista kirjan bacha posheista itsenäisiä ja voimakkaita naisia.

Nordbergin kirja on hieno ja avasi silmiäni paitsi biologisen ja sosiaalisen identiteetin kysymyksiin, myös afganistanilaiseen yhteiskuntaan. Sellaista on parhaimmillaan tutkiva journalismi: se ylettyy arkeen, sanoihin, kotien sisälle, kujille ja kaduille. Siinä näkyy sokaisevan savun sijaan liekki – Afganistanin tarve rauhaan. Konflikteissa naisten hallinta on keskeinen asia. Nordberg kirjoittaa, että se joka hallitsee elämää ja naisen ruumista, hallitsee myös rahaa ja hänen on valta.

Marie Kajava on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.