Vieraskolumni

Pojasta skinheadiksi

Oli lätkäjätkät, heppahullut - ja skinit.
Marie Kajava
28.9.2009

Marie KajavaMuistan ihmetyksen kirkkaasti. Sen, miten eilisen pienet pojat olivat tämän päivän pelottava lauma: housunlahkeet käärittyinä, tukka pois ajettuna he potkivat kiviä ja maahanmuuttajia.

Elettiin 1990-luvun puoliväliä.

Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Ei mitään sen ihmeempää, ei todellakaan. Oltiin tietynikäisiä, siis teinejä. Identiteetti haki uomaansa. Olo oli yksinäinen. Haluttiin mieluummin olla osa yhteisöä kuin kaukaa erottuva yksilö koulunportin kulmalla.

Yläasteella oli erikseen lätkäjätkät, oli ringettetytöt, oli heppahullut ja tietokonenörtit, oli baletintanssijat, oli hipit. Ja lisäksi oli skinit.

Siinä missä yksi teroitti luistimen terää, toinen puki ylleen pilotin ja maihinnousukengät ja huitoi sitten linkkarin ja nyrkkien kanssa isänmaan nimeen. Eikä hänellä ollut hajuakaan siitä, mitä teki. Maahanmuuttajia hän oli pienessä kaupungissa nähnyt muutaman hassun, puhunut heidän kanssaan - tuskin.

***

Näin äskettäin Taideteollisen korkeakoulun näytöksessä lyhytelokuvan Ei kenenkään maa. Oskari Sipolan ohjaama elokuva matkaa todellisuuteen, jonka tunnistan täysin: on lähiö, jossa muutama kova jätkä ja paikalliset maahanmuuttajat ajautuvat väkivallan ja koston kierteeseen.

Elokuva onnistuu tuomaan esiin tunnelman. Sen, kun pelon maantiede laskeutuu hämärän tultua ennen niin tuttuihin puistoihin, urheilukentille ja jalkakäytäville.

Meidän koulussa eivät skinheadit olleet niitä luokan kovimpia jätkiä. Muutama oli. Mutta suurin osa oli ihan tavallisia kavereita, niitä jotka on helppo houkutella mukaan, niitä jotka haluavat palavasti kuulua joukkoon - mieluiten sellaiseen, jonka jäsenenä voi näyttää kovalta jätkältä.

Ei kenenkään maa kuvaa tunnistettavasti juuri tuon harmaan joukon. Ja sen hetken, kun ihminen ei tee päätöstä. Kun nuori ajautuu ja ajautuu, lainehtii porukan mukana ja yhtäkkiä herää painajaiseen, jota ei tunnista omaksi elämäkseen. Kun on pakoillut vastuuta omasta päätöksenteosta ja moraalista liian kauan.

Herää siihen, että veri on jo roiskunut ja pelottaa aivan mielettömästi.

Meidän koulun skineistä osa elää nykyään tavallista elämää, osa on vankilassa, osa kuollut.

***

Muutama kuukausi sitten tapasin miehen, joka oli selvästi poistattamassa hakaristi-tatuointeja ohimoiltaan. Arvet näkyivät. En osannut suhtautua häneen. Jäin miettimään hänen nuoruuttaan ja sitä, mitä kaikkea hän varmaankin oli tehnyt.

Matkasin Googlen siivin menneisyyteen. Katselin otteita Ylen "Skinivalkoinen Suomi" -raportista vuodelta 1998. Siinä parikymppiset skinheadit puhuvat elämästään, arvoistaan, toiminnastaan, myös väkivallasta. Yhteistä haastatelluille on se, että he eivät kadu rasistisia tekojaan. He tekisivät toistekin.

Olisinko minä tai olisitko sinä voinut aivan hyvin teini-iän hukuksissa päätyä skiniksi, rasistiksi? Siis hengailla vahingossa väärissä porukoissa, aivopeseytyä ympäristön ideologiaan. Siirtää henkilökohtaisen päätöksenteon ja vastuun huomiseen, huomiseen, huomiseen, ...

Hyvin vaikea sitä on nähdä. Mutta ei täysin mahdotonta. Onhan noita kavereita enemmänkin, jotka ovat lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa käyneet läpi erilaisten uskonnollisten lahkojen tai poliittisten ideologioiden ääripäitä.

Rasismi on niin helppo ratkaisu. Ihmiselle, jonka turvallisuuden tunteen ja oman identiteetin rakentaminen on vasta alkumetreillä, ihonväri tai erilaisuuden tökkiminen on todella yksinkertainen tie. Niin helppoa, niin löyhää.

***

Suomi heräsi skinhead-tragediaan Joensuiden ja muiden kautta 1990-luvulla. Lööpit ja uutisotsikot kohauttivat. Mietittiin, mitä näille tekisi, kun vankilatuomiokin on järjestäytyneissä skinhead-piireissä coolia.

Mutta vuodet kuluivat ja keskustelu hiljeni. Aivan kuin maa tai vankila olisi niellyt skinheadit.

Ja silti, heidän rasistinen toimintansa ei todellakaan ole historiaa.

Viime viikolla katselin, kun maiharikenkäinen poikajoukko käveli kadulla. Vastaan tuli somalinainen lapsineen. Pojat eivät antaneet tietä, he eivät tehneet mitään, kulkivat vain rivistönä.

Ohittaessaan naisen troikan reunimmaisen pojan hartia löi kovaa kuin betoniseinä naisen hartiaan. Poika suoristi ryhtinsä, katse kovana eteenpäin. Nainen horjahti katukivetykseltä.

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.