Vieraskolumni

Pimeän tullen

Intiassa naiselle tarjotaan tila, jossa saa olla rauhassa. Samalla hänen ulkopuolelleen rajataan tila, jossa ei saa olla rauhassa.
Marie Kajava
19.12.2013

Vain reilu vuosi on kulunut siitä, kun Delhissä linja-autossa joukkoraiskattu nuori nainen kuoli. Joukko miehiä raiskasi naisen, joka oli palaamassa illalla miespuolisen ystävänsä kanssa elokuvista. Sitten he heittivät naisen kadulle, ulos bussista. Nainen kuoli saamiinsa vammoihin sairaalassa parin viikon kuluttua.

Alkuvuodesta 2013 joukkoraiskattiin turistinainen Keski-Intiassa. Kesäkuussa raiskattiin valokuvaajanainen Mumbaissa. Heinäkuussa joukko koulutyttöjä Jharkhandin osavaltiossa itäisessä Intiassa.

Uutiset joukkoraiskauksista alkoivat yhtäkkiä valua maailmalle. Lännessä oman maan seksuaalirikoksiin liittyvien ongelmien pohtimisen sijaan oli helppoa katsoa kauas ja kysyä: miten on mahdollista, että tällaista tapahtuu?

Intiassa ja muuallakin maailmassa järjestettiin protesteja, tapahtuneista kirjoitettiin paljon. Kevään, syksyn ja talven aikana on kirjoitettu muun muassa seksuaalirikoslainsäädännön muutoksista Intiassa, delhiläisten raiskaajien saamista kuolemantuomioista, siitä miten turistinaiset pelkäävät ja miten intialaisten naisten oleminen julkisissa tiloissa voitaisiin turvata.  

* * *

Matkustin loka-marraskuussa Intiaan ja Intiassa. Tein seuraavanlaisia havaintoja:

  • Lähijunissa on naisille tarkoitetut vaunut erikseen. Niissä on tilaa, muuten ne ovat ihan tavallisia hikisiä vaunuja. Jos nainen kuitenkin matkustaa tavallisessa (siis miesten) vaunussa, hän istuu mielellään reunassa ja välttää katsekontaktia muihin matkustajiin. Naistenvaunuissa ei saa olla miehiä, elleivät he ole todella vanhoja tai liikuntarajoitteisia.
  • Kun nainen haluaa ostaa lipun vaikkapa lautalle, hän asettuu naisten jonotuslinjalle, joka on erotettu aidalla, puomilla taikka köydellä miestenjonosta.
  • Linja-autoissa on erikseen osoitetut rivit tai istuimet vain naisille. Ne eivät ole linja-auton takaosassa vaan aina etuosassa.
  • Pimeän tullen kaupungissa, kylässä, maanteillä ei näy juurikaan naisia. Jos nainen on pimeän aikaan liikkeellä, hän on naisjoukon tai aviomiehensä seurassa. Miehiä näkyy paljon, yksin, yhdessä, eri tavoin.
  • Matkustin miespuolisen työparini kanssa, ja pelkäsin vain kerran. Tuo kerta oli myös ainoa, jolloin olin yksin. Menin ostamaan vesipulloja majapaikkamme läheisyydestä: Minua ei kopeloitu taikka puristeltu. Kyse ei ollut sen kaltaisesta, vaan siitä, että maksaessani vesipulloja takanani seisovat miehet tulivat niin lähelle, että tunsin heidän hengityksensä ja kun käännyin, näin heidän verestävät silmänsä. Sellaista pelko on, aavistuksia jostain uhkaavasta, ja siksi pimeän tullen ei liiku kukaan.

* * *

Kysyin lauttajonon lipunmyyjältä, miksi naisille on erilliset jonot. Hän vastasi: sen tähden, että naisten on ruuhkassa turvallista, eivätkä he joudu voimakkaampien miesten tönimiksi. Kysyin junassa toiselta naiselta, miksi naisille on erilliset vaunut. Hän vastasi: jotta meidän on turvallista matkustaa.

Pelkästään edellä esitetyt vaatimattomat havaintoni kertovat siitä, mitä tehdään, kun koetetaan varmistaa henkilön turvallisuus: hänet eristetään. Tällaisessa haavan laastaroinnissa lienee ongelmallista se, että tarjoamalla tilan, jossa nainen saa olla rauhassa, hänen ulkopuolelleen rajataan tila, jossa hän ei saa olla rauhassa. Varsinaisesti tilanne ei siis muutu.

"Ajatus naisten eristämisestä kumpuaa heteronormatiivisesta valtarakenteesta, joka tuottaa stereotyyppiset nais- ja miesroolit ja tekee muunsukupuoliset näkymättömiksi. Heteronormin mukaan on olemassa mies, joka ei osaa hillitä itseään ja nainen, jonka täytyy pukeutumisellaan tai istumalla linja-autojen erillisillä istuinriveillä pitää huoli siitä, ettei tule raiskatuksi", Amnestyn sukupuolisyrjinnän asiantuntija Tiina Oikarinen sanoo.

Eristäminen voi siis tuoda suojaa, mutta on ongelmallista siksi, että se ei kyseenalaista sorron aiheuttavaa heteronormatiivista valtarakennetta.

Oikarinen asui pari vuotta sitten Delhissä ja muistaa hyvin pimeällä liikkumiseen tai julkisiin kulkuneuvoihin liittyvän pelon. Toisaalta hän muistaa myös delhiläisen lähijunan, jonka naistenvaunuun nousi vahingossa mies, joka oli alempaa luokkaa, kenties maaseudulta eikä ymmärtänyt tekevänsä virhettä. Naiset huusivat hänelle, kiusasivat ja haukkuivat häntä ja eräs heistä pakotti miehen punnertamaan.

Sinänsä esimerkki on kylmäävä: jos ei sukupuoli, niin sitten luokka tai kasti. Tilanteet, joissa käytetään valtaa ja syrjitään ihmistä julkisessa tilassa ovat moninaiset, ja keinot yllättävän samanlaiset.

* * *

Että on tila, jossa ihminen saa olla rauhassa, on korvaamattoman tärkeää arjen tasolla kaikkialla maailmassa. Se mahdollistaa esimerkiksi liikkumisen paikasta toiseen, kaupassa ja töissä käymisen. Mutta se, että tila syntyy eristämällä, ei ratkaise varsinaisia ongelmia.

Täysin vastakkaisen suhteen pelon maantieteeseen ovat ottaneet esimerkiksi intialaiset ryhmät Occupy the Public Transport ja Take Back the Night. Ensin mainitun jäsenet marssivat lokakuussa ryhmänä kalkuttalaisiin julkisiin liikennevälineisiin, koska olivat kyllästyneet pelkäämään yksin liikkumista auringon laskettua ja sitä, että julkisiin kulkuvälineisiin ei uskalla mennä.

Jälkimmäisen Take Back the Night -ryhmän jäsenet, jotka ovat osa kansainvälistä seksuaalisen väkivallan vastaista liikettä, ovat menneet iltaisin Delhin tai Kalkutan kaltaisten suurkaupunkien kujille ja aukioille, joissa miehet ovat ja viettävät aikaa. Naiset ovat menneet pelaamaan samoja pelejä kun miehet, viettämään omanlaistaan vapaata aikaa. Tällainen tilan haltuunotto on pelon maantieteen keskellä merkittävää.

Marie Kajava on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.