Vieraskolumni

Pessimistin mittavirhe

Koska emme ymmärrä, mitä raha on, annamme sille paljon suuremman mahdin kuin tarvitsisi.
Emilia Kukkala
2.2.2015

Välillä, kun olen kyynisimmilläni, minut valtaa kauhea ajatus. Että suurin osa ihmisistä ei muodostakaan käsityksiään maailmasta parhaan ymmärryksensä mukaan niitä alati kehittäen, vaan tyytyy siihen ensimmäiseen muodostamaansa kuvaan. Usein se on muodostunut sattumalta, ehkä jonkun yksittäisen vahvan tunnekokemuksen pohjalta, joskus se on kyseenalaistamatonta perintöä vanhemmilta.

Ajatus on turhauttava ja sen vaikutus lamauttava. Että myös koko yhteiskunnallinen keskustelu on lähinnä sosiaalista (harvinaisen pitkästyttävää) leikkiä, jossa ulkoa opittu hokema osataan toistaa oikeassa kohtaa ja saadaan siitä palkinnoksi toisten, sattumalta saman hokeman oppineiden, hyväksyntä ja arvostus. Siis että koko julkinen keskustelu on vain niiden väsyttävää peliä, kenellä on ylimääräistä aikaa (siis rahaa) ja ketkä ovat tarpeeksi sekaisin nauttiakseen siitä (itsehän esimerkiksi en).

Tämä kaikki on sinänsä ymmärrettävää, sillä ihminen on rationaalisesta olennosta yhtä kaukana kuin lammas rohkeasta. Kauheaa on, että monet noista hokemista, joille todellisuutemme laskemme ja tekomme perustamme, ovat yhä näinä rajattoman tiedon päivinä luokkaa ”kuu on juustoa”. Yhtä pitäviä ja päteviä, kun vähän perusteita avataan. Useimmat yleistykset käyvät arkijärkeen ja ovat siksi suosittuja, mutta vähänkin kriittisen tiedon valossa tarkasteltuna täyttä puppua.

Olemme esimerkiksi vakuuttuneita siitä, että velka on maksettava takaisin. Tätä uskoa ei luonnollisestikaan kykene horjuttamaan se, että samanaikaisesti pidämme koronkiskomista tuomittavana toimintana ja lainaamalla elävien yhteiskuntaluokkaa lieroina.

* * *

Julkisessa keskustelussa (siis tylsistyttävässä jankutuksessa) eivät suinkaan voita pätevimmät argumentit, vaan useimmin toistetut. Ja kellä on valta, sillä on volyymi. Kun rahamies sanoo, että "raha", kyllä se käy argumentiksi ihan mille tahansa poliittiselle teolle tai yhteiskunnalliselle toimenpiteelle. Täysin toissijaista on, kenelle nämä toimenpiteet ovat eduksi ja kenelle tuhoksi – tai mitä se raha edes on. Puhumattakaan, että ymmärtäisimme, mille kaikelle se ei ole synonyymi ja mitä kaikkea siinä ei voi mitata.

Siis – monellako meistä on edes aavistusta siitä, mitä raha on? Saati, että osaisimme sitä ymmärrettävästi muille selittää. Ja kuitenkin kysymys on instituutiosta, joka määrittää koko elämäämme ja olemassaoloamme, tunkee pyytämättä sen kaikille osa-alueille, kapitalistisessa rahataloudessa kun elämme. Mittaamme jopa aikaa (siis elämää) rahassa.

Jo yksin hämmennyksemme rahan ja velan edessä riittävät havainnollistamaan, miten "arkijärkiset" selitykset, luonnehdinnat ja säännöt näille ovat useimmiten tieteellisesti yhtä pitäviä kuin selitys ukkosesta Ukko Ylijumalan rymistelynä. Ja kuitenkin puhumme välttämättömyyksistä.

Koska emme tiedä, mistä ja miten raha syntyy, oletamme sille oikeastaan paljon suuremman mahdin kuin tarvitsisi. Alamme arvuutella sen (ohjailijoiden ja hallitsijoiden) mielenliikkeitä ja toimia niiden mukaisesti sen sijaan, että lähtisimme liikkeelle itsestämme. Mitä minä haluan tältä elämältä? Miten haluan sen elää? Onko minulla aikaa arvostamilleni asioille? Jos ei, miksi ei?

* * *

Alistumme yhteiskunnallisen lapsen asemaan. Olemme menettäneet uskomme siihen, että pärjäisimme ilman johtajia ja heidän almujaan. Emme näe omaa voimaamme, hukkaamme todelliset mahdollisuutemme. Kuvittelemme tarvitsevamme hallitsijoita ja ohjailua, kuvittelemme muiden tietävän paremmin.

Ja ihan vissin varmaan tarvitsemmekin niin kauan, kun emme tohdi ajatella omilla aivoillamme omista lähtökohdistamme, vaan muodostamme käsityksemme maailmasta sen mukaan, mistä käsityksistä (hokemista) kulloinkin yhteiskunnassa palkitaan. Niin kauan kuin kutsumme meille epäedullisten päätösten tekoa vastuunkannoksi, niin kauan saamme tasan sen minkä ansaitsemme – orjan ja uhrin aseman.

Toivoa kuitenkin on. Tiettävästi suurin osa ihmisistä pitää maata jo pyöreänä.

Kirjoittaja on toimittaja ja kolumnisti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.