Vieraskolumni

Periferian ylistys

Janne Saarikivi
30.3.2003

Kuva:Janne Saarikivi (Kuvaaja: Eija Palosuo

Kahvipöytäkeskusteluissa on tapana päivitellä periferiassa elämisen kauheutta ja ihailla keskusten monipuolista kulttuurisuutta. Voimme esimerkiksi ihmetellä, miten tuppukylässä on tylsää ja kaikki tapahtuu Helsingissä. Tai miten Suomi on Euroopan periferia, jonne uudet muodit, musiikkilajit ja tieteelliset teoriat tulevat vuotta myöhemmin kuin Pariisiin. Tai miten New Yorkissa on “kaikki”, kun siellä on sekä Madonna, Kofi Annan, että korkeita taloja.

Harvemmin muistetaan asian toista puolta. Periferiassa asuvalla on aina jotakin enemmän kuin keskuksessa asuvalla. Näin on siitä yksinkertaisesta syystä, että katveessa tai reuna-alueella näkee lähiympäristönsä lisäksi myös keskuksista kaikkialle säteilevät vaikutukset. Keskuksista sen sijaan ei näe periferiaan.

Esimerkiksi: useimmat suomalaiset tietävät mainiosti, että Pariisissa sijaitsee Eiffelin torni ja aika moni tietää senkin, että se on noin 300 metriä korkea. Kuka hyvänsä suomalaisen yliopiston kahvipöydästä repäisty räkänokka osaa nimetä puoli tusinaa ranskalaista kirjailijaa, mutta Pariisin katukahviloiden sujuvilta humanisteilta menee sormi suuhun, jos heidän tulee mainita yksikin suomalainen.

Suomessa jopa keskiluokkaisilla äikänmaikoilla on kyky hoilata englanninkielisiä iskelmiä, mutta ihaillussa New Yorkissa professoritkin osaavat vain äidinkieltään. Utsjoella tiedetään mainiosti, että Helsingissä on Eduskuntatalo, Eliel Saarisen suunnittelema rautatieasema ja kaupunginosa nimeltä Töölö, mutta mitä töölöläiset tietävät saamelaisten poronhoitajien elämästä Utsjoella?

Kaikki tuntevat keskusten kulttuurin koska se tulee keskuksesta, ei siksi että se olisi erityisen laadukasta tai kiinnostavaa.

Työssäni tieteen parissa en väsy ihmettelemään, miten naiiveja ja älyttömiä teorioita saatetaan kehittää maailman kuuluisimmissa opillisissa keskuksissa. Pienten kielten harrastajana en väsy hämmästelemään, miten sattumanvaraisesti valikoituneita ovat muutamalla suurella kielellä kirjoitetut maailmankirjallisuuden klassikot. Entä miten on mahdollista, että sama roska soi radiossa koko maailmassa, vaikka minullakin on kotona levyhylly täynnä hyvää musiikkia, jota ei kuule missään?

Väitän vakavissani, että Joensuun yliopistossa tehdään paljon kiinnostavampaa tutkimusta kuin Cambridgessa. Väitän myös, että Virossa on vaikuttanut monta kirjailijaa, jotka ovat tuhat kertaa kiinnostavampia kuin joku Hemingway. Ja se nyt ei kai edes yllätä ketään, jos väitän, että Tavastia-klubilla soittaa tänä iltana todennäköisesti joku, jonka musiikki on kiinnostavampaa kuin Britney Spearsin.

Kaikki, mikä maailmassa on arvokasta, on enimmäkseen poissa julkisuudesta ja vain harvojen tiedossa. Kaikkea, mikä on todella arvokasta, on vain vähän, eikä sitä voi siirtää, säilyttää, kopioida tai varastoida ilman suuria ponnistuksia. Siksi syrjässä asuminen, marginaalisella alalla työskenteleminen ja harvinaisten taitojen hallitseminen on rikkauksista suurin.

Mistä siis kaikkialle sikiää näitä kovaäänisiä kulttuurin, talouselämän ja politiikan profeettoja, jotka haluavat Suomeen jotakin, jota on jo “Euroopassa”, jotka haluavat Utsjoelle jotakin, jota on jo Töölössä ja jotka haluavat Helsingin yliopistoon samanlaista typerää tutkimusta, jota on jo yllin kyllin muualla? Miksi yrittäjät, konsultit, pankit ja ministerit haluavat Suomessa, Töölössä, Pariisissa ja Utsjoella tehtävän samanlaisia elokuvia ja samanlaista musiikkia, pidettävän samanlaisia vaatteita ja juotavan samanlaista maitokahvia?

Mitä varten meitä oikein elää täällä kokonaista kuusi miljardia jos aiomme kaikki tehdä, arvostaa ja rakastaa samoja asioita?

Todellisuudessa jokainen kulttuuri on sitä arvokkaampi, mitä vähemmän sillä on kantajia, ja jokainen ajatus sitä arvokkaampi, mitä harvempi sen tuntee. Siksi maailmaan tulisi aina jäädä asioita, joita emme ymmärrä, joita vierastamme ja joita myös pelkäämme.

Suurin osa maailmasta on periferiassa, ja sinne emme näe. Ja hyvä näin, sillä maailma jota voisi ymmärtää jostain keskuksesta käsin, olisi ahdistavan pieni. Voisiko sitä maailmaksi kutsuakaan?