Vieraskolumni

Paluumuutto

Vaikka Suomeen paluusta päättäminen oli vaikeaa, itse paluu ei ole tuntunut vaikealta.
Veera Virmasalo
28.8.2012

Kävin monta vuotta sitten ulkoasiainministeriön valmennuskurssin kehitysyhteistyötehtäviin lähtijöille. Sieltä jäi mieleen kaksi asiaa: torilta ostetun tuoreen lihan voi mureuttaa papaijalla ja Suomeen paluu on usein ulkomaille sopeutumista vaikeampaa.

Papaijakonstille ei ole ollut käyttöä. Satunnaisia provinsseihin suuntautuneita matkoja lukuun ottamatta olen työskennellyt pääkaupunkien ilmastoiduissa toimistorakennuksissa ja ostanut lihani ilmastoiduista supermarketeista. Sekä Lusakassa että Windhoekissa lähikauppani oli Spar.

Suomeen paluuseen liittyviä neuvoja tarvitsisin nyt. Muutin virallisesti Helsinkiin viikko sitten, melko tasan 11 vuotta Suomesta lähtöni jälkeen. Yritän muistaa, mitä valmennuksessa puhuttiin tästä paluuasiasta. Mieleen tulee vain seinälle heijastettu kuva, jossa oli sateenvarjo. Varjon lisäksi kuvassa oli viivoja, vaakasuoraan satavaa vettä tai räntää.

***

Vaikka Suomeen paluusta päättäminen oli vaikeaa, itse paluu ei ole tuntunut yhtään vaikealta.

Nousin lentokoneeseen, matkustin aika monta tuhatta kilometriä, laskeuduin, käytin kesän ajan hyväksi vanhempieni vieraanvaraisuutta, löysin asunnon, soitin 427 kertaa veljelleni kysyäkseni, miten televisiokanavat asennetaan, millainen nettiyhteys kannattaa hankkia ja onko totta, että Helsingin Kaupungin Liikennelaitoksen kortin voi ostaa, vaikkei väestörekisteristä vielä käy ilmi, että olen helsinkiläinen.

Välillä lähetin miehelleni viisisivuisia listoja, joissa selitin, mitä pitää pakata ja mitä antaa pois. Saatuaan kaiken valmiiksi mies tuli hänkin tänne.

Vähän miehen jälkeen saapui sähköposti, jossa windhoekilainen ystäväni kiitti ihanasta kiinalaisesta mekosta. Juuri sen mekon olin listannut Suomeen rahdattavaksi. Mutta mitä siitä — ihanaa, ettei tarvitse yrittää mahtua asuun, joka oli ostettu vuonna 1999 Millennium-bileisiin.

Itse asiassa ihan kaikki on ihan tosi ihanaa. Suomalainen sade on ihanaa. Kylmä järvivesi on ihanaa. Sörkän metroaseman räkäklimpit ovat ihania. Poliisin ulkomaalaisosaston yli kaksituntisiksi venyvät jonot eivät ole ihania, mutta on jotenkin lohdullista huomata, että Suomen viranomaiset ovat yhtä byrokraattisia kuin namibialaiset ja sambialaiset virkaveljensä.

***

Lähtövalmennuksessa tähän tilaan luultavasti viitattiin sanalla "kuherruskuukausi". Jos yritän ennustaa, mihin euforiani karahtaa, veikkaan yhtä seuraavista.

Yksi: ”kaikki mitä en tehnyt, vaikka olisin voinut” -katumus. En asunut afrikkalaisen perheen jäsenenä kylässä niin kuin Soma Rytkönen, jonka kirja "Se kerrottiin nuotiolla" oli tärkeä sysäys halulleni muuttaa Afrikkaan.

En opetellut mitään afrikkalaista kieltä jokapäiväisiä kohteliaisuuksia pidemmälle. En kirjoittanut terävää journalismia yhteiskunnallisista epäkohdista. En käynyt keskustelutilaisuuksissa, joissa käsiteltiin tärkeitä asioita. En käynyt Hararen tai Zanzibarin leffafestareilla — en koko Zanzibarilla. Olen yhä sanoinkuvaamattoman surkea afrikkalaisten rytmien tanssija. Enkä koskaan ostanut lihaa torilta ja kokeillut papaijakonstia.

Kaksi: "Welfare state of mind". Tämän varastin pitkään Etelä-Afrikassa asuneen suomalaisen Mikko Kapasen blogin nimestä. En tiedä, mikä Mikon oma määritelmä termille on, mutta minusta se kuvaa hyvin, miten vaikea maailmaa on nähdä muusta näkökulmasta kuin siitä, mihin on sosialisoitunut.

Kesti kauan, ennen kuin aloin tajuta, että monet itsestäänselvyyteni eivät ole itsestäänselvyyksiä muualla. Monet näistä itsestäänselvyyksistä liittyivät nimenomaan hyvinvointivaltiossa kasvamiseen ja kaikkeen, mitä se tuo mukanaan. En oikein tiedä, mitä tehdä päälleni, joka on suurimmaksi osaksi suomalainen, mutta vähän jotain muutakin.

Kolme: Marraskuun pimeys.

Kirjoittaja työskenteli viestintätehtävissä Sambiassa ja Namibiassa 7,5 vuoden ajan. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.