Vieraskolumni

Paluu kestävään kehitykseen

Kestävän kehityksen politiikka vuonna 2015 on monessa mielessä uusinta vuodesta 1987.
Teppo Eskelinen
17.8.2015

Vuosituhattavoitteet olivat ja menivät. Ne olivat kvantitatiivisia hyvässä ja pahassa. Osittain ne saavutettiin, osittain niiden saavuttamisessa epäonnistuttiin, osittain ne vesitettiin jo alkumetreillä. Nyt globaalia kehitysyhteistyökenttää puhuttavat uudet YK-tavoitteet, "SDG-tavoitteet" eli kestävän kehityksen tavoitteet.

Monet vihasivat uusia tavoitteita jo ennen kuin niitä oli, ennen kaikkea fokuksen puutteen takia. SDG-tavoitteita voikin lukea pitkänä toivelistana ilman kummempaa sisäistä koherenssia: mainittuna ovat esimerkiksi liikenneonnettomuudet, hepatiitti, alkoholismi, kestävä turismi, pienyritysten lainansaanti, innovaatiopolitiikka, kulttuuriperintö, julkiset puistoalueet, kierrätys ja yritysten ympäristöraportit.

Tämä rönsyilevyys on kuitenkin vain pintaa. Tavoitteita pitää olla. Olennaisempaa on, että Sustainable Development Goals -todellisuus merkitsee kestävä kehityksen paluuta – hyvässä ja pahassa.

* * *

YK:n nimittämä ympäristö- ja kehityskomitea lanseerasi "kestävän kehityksen" käsitteen 1980-luvulla. Käsite ilmensi luovimista teollisen tuotannon lisäämisen ja rajoittamisen ristipaineessa. Se suuntasi huomion teolliseen kasvuun, jota voidaan jatkaa vaikka rajatta, ja toisaalta vaati ympäristövaikutusten huomioimista kaikessa taloudellisessa toiminnassa.

Kestävän kehityksen politiikan hyvä puoli on, että se pakottaa ekologiset kysymykset osaksi yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteenasettelua. Kestävän kehityksen politiikka vuonna 2015 on tässä mielessä uusinta vuodesta 1987: muistutamme itseämme siitä, että puhe kehityksestä ei ole mielekästä, jos se irrotetaan ekologisesta kontekstistaan. Tämä yksinkertainen totuus pääsi välillä (taas) unohtumaan maailmanyhteisöltä.

Myös käsitteen haasteet ovat uusintoja. Siksi on syytä muistella kestävän kehityksen alkumetreillä esitettyjä kriittisiä huomioita.

Ensinnäkin kestävä kehitys viittaa toiminnan laadulliseen muutokseen, ei toiminnan sisältöön. Näin ollen se ei oikein auta ottamaan kantaa siihen, mitkä asiat pitäisi yksinkertaisesti jättää tekemättä. Pikemmin oletuksena on, että juuri mitään ei tarvitse rajoittaa, kunhan tuotantoprosessien tehokkuus paranee.

Toiseksi kestävän kehityksen politiikka tuppaa sivuuttamaan demokratiapuheen. Käsitteistö suunniteltiin insinöörimäisten parannusten edistämiseen eikä niinkään vastaamaan kysymykseen, miten eri ihmiset pääsevät ilmaisemaan oman käsityksensä "kestävyyden" käytännöistä.

Näiden lisäksi on aina epäilty, että kestävä kehitys on sisäisesti ristiriitainen ajatus. Sekä 1980-luvun komitean että SDG-neuvottelijoiden visiona on ollut teollisuustuotannon moninkertaistuminen ympäristöä suojellen. Sopii kysyä, onko tämä mahdollista.

* * *

Tämä perinteinen kestävän kehityksen kritiikki on nykyisessä maailmantilanteessa entistä painavampaa.

Maailma kaipaa ruohonjuuritason demokratiakehitystä. Entistä useammassa kehitysmaassa on uutta rahaa, mutta poliittiset järjestelmät tuppaavat olemaan autoritäärisiä. Poliittinen vastakkainasettelu on tällöin tyypillisesti vallitsevan kasvumallin ja paikallisen demokratiakehityksen välinen. Ei riitä, että luonnonvaroja hyödynnetään "kestävästi": niiden hyödyntämisen tapojen on perustuttava paikalliseen demokraattiseen oikeutukseen. Paheneva taloudellinen eriarvoisuuskaan ei ratkea ilman ihmisten kykyä kamppailla asemansa parantamiseksi.

Yritin etsiä SDG-tavoitteiden viidakosta viittauksia demokraattisten käytäntöjen edistämiseen. Vaikeaa oli. Alakohta 16.7 sanailee jotain osallistavasta päätöksenteosta. On epäselvää, liittyykö se yhtään mitenkään muihin tavoitteisiin, oletettavasti ei.

Ekologinen kriisi on myös tehnyt luonnonvarojen käytön rajoista entistä tärkeämmän kysymyksen. Ecuadorilaisen sademetsän alla tai arktisen Tsuktsimeren pohjassa makaava öljy on tyypillinen esimerkki resurssista, joka pitäisi jättää käyttämättä. "Kestävä" voi kuitenkin tarkoittaa yhtä hyvin eettistä leimaa, jolla tällaisten luonnonvarojen hyödyntämistä voidaan oikeuttaa, erityisesti yritysten vastuupuheessa.

SDG-tavoitteiden mukaan luonnonvarojen hallinnan tulisi olla kestävää vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on sekä kunnianhimoinen että ontto. Tarkoittaako se esimerkiksi Suomessa sitä, että timanttikaivokset on torjuttu Utsjoelta pysyvästi, vai että tällaisia hankkeita tullaan ajamaan tulevaisuudessakin paikallisesta mielipiteestä huolimatta? Tai että Talvivaara olisi suljettava heti, vai jatkettava yrityksiä "kestävän kaivostoiminnan" aikaansaamiseksi?

* * *

En kritisoi SDG-tavoitteita, tervehdin niitä ilolla. On kuitenkin huomattava, että on joitakin kysymyksiä, joihin vastaamiseen "kestävän kehityksen" vaatiminen ei auta. Lisäksi on tärkeää vahtia, ettei hyvää tarkoittavista tavoitteista kuoriudu oikeutusta demokratiaa halveksuville globaalin talouden ja taloushallinnan muodoille. Parhaatkin poliittiset tavoitteet usein epäonnistuvat, jos niiden sokeita pisteitä ei suostuta kohtaamaan.

Kirjoittaja on filosofi ja yhteiskuntapolitiikan dosentti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.