Vieraskolumni

Pääomasijoitukset salaavat kehitysyhteistyötä

Pääomasijoitusten kasvu vetää mattoa alta avun läpinäkyvyyden parantamiseksi tehdyiltä ponnistuksilta.
Matti Ylönen
15.4.2013

"Suurin osa valtio-omisteisen Finnfundin rahastosijoituksista kulkee veroparatiisien kautta", uutisoi Iltalehti lauantaina 6. huhtikuuta verkkosivuillaan. Mistä oli kysymys?

Finnfund on valtion kehitysrahoitusyhtiö, jonka tarkoituksena on auttaa yrityksiä sijoittamaan kehitysmaihin sekä tukea suoraan kehitysmaiden yrityksiä.

Jos suomalainen yhtiö haluaisi perustaa tehtaan Sambiaan, se voisi hakea riskirahoitusta Finnfundilta. Rahoittajana toimiva Finnfund arvioisi hankkeen taloudellisen uskottavuuden ja kehitysvaikutukset ja päättäisi, myönnetäänkö laina vai ei.

Tilanne muuttuu monimutkaisemmaksi, jos rahaa halutaan sijoittaa suoraan kehitysmaiden yrityksiin. Niiden löytäminen, arviointi ja rahoittaminen vaatii paljon kallista työvoimaa.

Jokaisessa maassa ja mäennotkossa pitäisi käydä paikan päällä. Uusien yritysten luotaamiseen ja seurantaan pelkkä käyminen ei edes riitä. Mitä pysyvämpää ja pitkäaikaisempaa seurantaa on, sen parempi hankkeen tuloksille ja kehitysvaikutusten varmistelle.

Tämä yhtälö on ollut yhtenä syynä siihen, että Finnfund, Maailmanpankki ja muut yksityisen sektorin lainoittajat käyttävät yhä enemmän pääomasijoitusrahastoja kasvavien yksityisen sektorin rahoitusvirtojen käyttämiseksi.

Pääomasijoitusrahastot ovat yleensä veroparatiiseissa toimia kaupallisia rahastoja, jotka sijoittavat varoja kasvuyrityksiin tai ostavat valmiita, vakiintuneita yhtiöitä.

Vanhoja yhtiötä ostavat rahastot "trimmaavat tuloskuntoon" ostamiaan yhtiöitä usein aggressiivisella verosuunnittelulla, esimerkiksi velkaannuttamalla niitä raskaasti ulkomaisille omistajille. Näin ovat syntyneet monet julkisuudessa olleet aggressiivisen verosuunnittelun tapaukset.

***

Kehitysyhteistyövaroja kanavoidaan toisenlaisiin pääomasijoitusrahastoihin, sellaisiin, jotka erikoistuvat kasvuyrityksiin. Rahoitajat — kuten Finnfund — saavat näin ulkoistettua kehitysmaiden kasvuyritysten valinnan ja seurannan. Ei tarvitse palkata omaa työvoimaa.

Käytännössä pääomasijoitusrahastojen käytön kasvu tarkoittaa kehitysyhteistyön yksityistämistä. Pääomasijoituksen tekijä luovuttaa varoja sijoittaessaan väistämättä osan päätäntävallastaan niiden käytöstä ja seurannasta yksityiselle sijoitusyhtiölle.

Tämä yksityistäminen vie julkiselta vallalta päätösvaltaa ja suurelta yleisöltä mahdollisuuden seurata varojen käyttöä.

Ongelmaan on lyhyellä tähtäyksellä vaikeaa löytää muita ratkaisuja kuin pääomasijoitusrahastojen käytön vähentäminen. Sikäli kun niitä käytetään, pitäisi varoja ohjata niille rahastoille, jotka eivät toimi veroparatiiseissa.

Pidemmällä aikavälillä myös yksityisen sektorin rahoituksessa pitäisi tunnustaa opit, jotka perinteisen kehitysyhteistyön saralla on opittu kantapään kautta. Myös yksityisen rahoituksen pitäisi lähteä vastaanottajamaiden kansallisista tarpeista ja niiden omasta teollisuuspolitiikasta käsin. Varojen käytön läpinäkyvyys on myös perusasia, josta ei sovi tinkiä.

Tällöin pitäisi lisätä Finnfundin tai kehityspankkien yksityisen sektorin rahoituksen sijaan budjettitukea tai korvamerkittyä tukea, jonka vastaanottajamaa lainaisi omille kasvuyrityksilleen. Toisin sanoen kyse olisi varsin perinteistä kehitysyhteistyöstä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, joka seuraa kehitysrahoitusta ja kansainvälisiä rahoituslaitoksia. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.