Vieraskolumni

Otetaan opiksi Kony-kampanjasta

Kony 2012 -kampanjan olisi voinut tehdä toisin, mutta miten?
Veera Virmasalo
13.3.2012

Viime päivinä intohimoja herättänyt yhdysvaltalaisen Invisible Children -kansalaisjärjestön Kony 2012 -kampanja on oppikirjaesimerkki hyvin suunnitellusta vaikuttamiskampanjasta. Sen puolituntisesta videosta tulikin hetkessä maailman nopeimmin levinnyt viraalivideo — yli 90 miljoonaa katselukertaa YouTubessa ja Vimeossa.

On todella harmi, että näin hienosti tehty ja näin monia tavoittanut ja innostumaan saanut kampanja on rakennettu kierolle pohjalle.

Miten niin kierolle pohjalle?

***

Ei siksi, etteikö Kony olisi syyllinen hirveisiin rikoksiin. Hän on.

Ei siksi, että video vetoaa tunteisiin. Joukkoviestinnän tutkimuksessa on kiistelty vuosikymmeniä, kummalla on suurempi vaikutus yleisön asenteisiin ja toimintaan, tiedolla vai tunteilla, ja ovatko tietoon perustuvat asenteet ja teot jotenkin arvokkaampia kuin tunteisiin perustuvat. Oikea vastaus voi tuskin olla joko tieto tai tunteet — mutta usein unohtuu, että tiedon merkitystä korostettaessa yhteisten asioiden hoito mielletään helposti vain sellaisten ihmisten asiaksi, joille on luontevaa lukea vaikeaselkoisia raportteja.

Ei siksi, että kampanja käyttää keinonaan sosiaalista mediaa, jonka on todettu luovan "laiskaa aktivismia", illuusiota siitä että maailma muuttuu napin painalluksella.

Eikä ainakaan siksi, että videon tekeminen maksoi paljon. Viestintä maksaa, ja jos ongelmaan katsotaan voitavan vaikuttaa lobbaamalla, suurillakin viestintäkustannuksilla on paikkansa.

Ei edes viime kädessä siksi, että kampanja esittää asiat amerikkalaisesta näkökulmasta. Kampanja on tehty yhdysvaltalaiselle yleisölle. Niin kauan kun on hankkeita, joille haetaan ulkopuolista rahoitusta, on vaikea perustella, miksei rahoittajia kosiskeltaisi heihin purevilla ilmaisukeinoilla.

***

Kony 2012 -kampanja seisoo kierolla pohjalla kolmesta syystä.

Yksi: Kampanjan ajamasta ratkaisusta — Yhdysvaltain väliintulosta — saattaa olla haittaa ugandalaisten turvallisuudelle ja heidän mahdollisuuksilleen vaikuttaa oman maansa päätöksentekoon. Syyt ovat yhtä monimutkaiset kuin Keski-Afrikan konfliktien pitkä historia ja niihin voi paneutua esimerkiksi Mareike Schomerusin, Alex de Vaalin ja Mark Kerstenin kirjoituksissa.

Kaksi: Kampanjavideo liioittelee Konystä tällä hetkellä aiheutuvaa uhkaa, hänen osuuttaan Keski-Afrikan konfliktin syistä ja lännen julkisen tietämyksen ja mielipiteen osuutta konfliktinratkaisussa.

Kolme: Kampanja sivuuttaa lähes täysin ugandalaisten äänet ja heidän tekemänsä työn ja vahvistaa näin mielikuvaa afrikkalaisista avuttomina, hyväntekeväisyydestä riippuvaisina uhreina.

Näiden syiden takia Kony 2012 -kampanjaa on vaikea oikeuttaa sillä, että se on luonut kiinnostusta ei vain Ugandan tilanteeseen, vaan laajemminkin kansainväliseen vaikuttamiseen ja kehityskysymyksiin. Vaakakupeissa ovat, kuten ugandalainen TMS Ruge kirjoittaa, lännen oikeus osallistua ja ugandalaisten oikeus päättää omasta elämästään.

Väitän, että Invisible Children olisi voinut luoda kampanjansa suhteellisen vähällä vaivalla ja pienin kompromissein myös toisin, ja silti herättää suurta huomiota. Näin ei tehty, mutta niin kuin monet ovat ehdottaneet näilläkin sivuilla, me kaikki kampanjoinnista ja vaikuttamisesta kiinnostuneet voimme oppia tapauksesta.

***

Yksi hyvä paikka aloittaa itsetutkiskelu, keskustelu ja ideointi on Kepan verkkojulkaisujen päätoimittajan Jukka Arosen jo mainitsema brittiläisen Public Interest Research Center -järjestön julkaisu kehitysviestinnän ja kampanjoiden kehyksistä, käsitejärjestelmistä joiden kautta sekä viestitään kehityskysymyksistä että tulkitaan niitä.

Julkaisun mukaan yksi kehitysviestinnän suurimmista ongelmista on niin sanottu Live Aidin perintö, jolla tarkoitetaan sitä, että miellämme Etelän ja Pohjoisen suhteen yhä nimenomaan hyväntekeväisyydeksi, avunantajan ja avunsaajan suhteeksi.

Kuinka voitaisiin yhdistää eettinen viestintä, tarve saada huomiota isoille asioille ja yleisön ilmeinen halu tehdä jotain asioiden hyväksi?

Kirjoittaja on Namibiassa asuva viestintäkonsultti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.