Vieraskolumni

Osoite hukassa

Ulkomailla suunnistaminen voi olla vaikeaa, etenkin jos kaduilla ei ole nimiä eikä taloilla numeroita.
Jukka Aronen
8.12.2003

Kun saavuin ensimmäistä kertaa Managuaan, Nicaraguan pääkaupunkiin, halusin ensitöikseni löytää rahanvaihtopisteen. Kysyin neuvoa kadunkulmalla seisoskelleelta papparaiselta, joka kehotti minua ensin menemään "alaspäin sata metriä ja sitten järven suuntaan pari korttelia". Katselin tovin epäluuloisena miehen sormen osoittamaa ylämäkea ja mietin, miten se voisi olla "alaspäin". Lähdin kuitenkin kävelemään helteessä ja löysin kulman takaa muovituoleilla istuvia, dollarinippuja heiluttavia rahanvaihtajia.

Vasta muutaman päivän kuluttua aloin ymmärtää, että managualaiset käyttävät hyvin omalaatuista osoitejärjestelmää. Se perustui kylläkin ilmansuuntiin, mutta termit olivat vähintäänkin oudot: pohjoinen oli "järven suunta", länsi oli "alaspäin" ja itä "ylöspäin". Ainoastaan etelä oli vanha kunnon etelä.

Pohjoisen korvaamisen järvellä saatoin käsittää, koska kaupunki sijaitsi suuren järven eteläpuolella. Mutta miten ylä- ja alamäet liittyivät millään tavalla itään ja länteen?

Kotimajoituksen emäntä sen sitten lopulta minulle kertoi: alaspäin on se suunta, jonne aurinko laskee, ja ylöspäin mennessä marssitaan auringonnousun suuntaa. Riippumatta siitä, mitä vatupassi näyttää.

Osoitteet ilmaistiin niin, että otettiin lähtökohdaksi joku kaikkien tuntema paikka. Oma osoitteeni oli jossain vaiheessa "Tica-bussiasemalta 50 metriä etelään ja 50 metriä alaspäin, ruskea talo, jonka pihassa on puu". Näin piti kirjoittaa kirjekuoreenkin, koska mitään kadunnimiä tai talojen numeroita ei ollut.

Pidin systeemiä hölmönä, koska en ulkopuolisena tiennyt, missä jokin stadioni tai ravintola sijaitsi. Pahinta oli kun osoite viittasi paikkoihin, joita ei enää olllut: 50 metriä alaspäin Coca-Colan entiseltä tehtaalta, tai kaksi korttelia järvelle sieltä, missä murhattiin kenraali Lopez. Kaikki muut tietenkin tunnistivat kyseiset kohteet helposti.

***

Jossain vaiheessa muistin, että olin opiskeluaikoinani kesätöissä Turkissa törmännyt samanlaiseen tarinaan.

Olin myymässä basaarissa silkkimattoja ja kultaa, ja nukuin yöt minareetin juuressa katolla muiden kauppiaiden kanssa. Iltaisin vanha kollegani kertoili tarinoita Turkin menneisyydestä. Muistan tarinan siitä, kuinka ennen vanhaan osoitteet oli ilmoitettu etäisyyksinä kaikille tutuista aukioista ja julkisista rakennuksista, ihan samaan tapaan kuin Managuassa.

Sitten oli tullut Mustafa Kemal, jota on myös kutsuttu modernin Turkin isäksi. Hän laittoi kaduille nimet ja taloille numerot eurooppalaisen mallin mukaisesti. Samalla saivat mennä uskonnolliset koulut, vanha laki, arabian kieli ja perinteiset vaatteet. Euroopasta tuotiin alkoholi, missikisat ja siviilivihkimiset.

***

Samaa katuosoitteiden eurooppalaistamista kokeiltiin jossain vaiheessa myös Managuassa. Tällä kertaa asialla olivat kehitysyhteistyöihmiset.

Muutaman managualaisen tien ja hallintorakennuksen liepeille ilmestyi kylttejä, joihin oli painettu upouusia kadunnimiä. Eurooppalaista järjestelmää oli kuitenkin vaikea ottaa käyttöön, koska vanha systeemi toimi niin sujuvasti. Kuka viitsisi opetella ulkoa suuren joukon uusia osoitteita?

Kuukausien päästä osa kylteistä jo repsotti pahaenteisesti, ja vanhat tavat ottivat selkävoiton uusista.

***

Kun itse muutin uuteen asuntoon Managuassa, päätin kaikesta huolimatta laittaa ulko-oven viereen numeron, jotta luokseni olisi helpompi löytää.

Menin naapuriin kysymään, mikä heidän numeronsa mahtaa olla. "Jaa-a, kyllä se varmaan on joku 850, tai 909", minulle vastattiin. Sitten kipitin toiselle puolelle taloani. "Kyllä tämä on joskus ollut 915."

Naapurit pitivät minua kummallisena. Pian aloin itsekin hämmästellä minuun juurrutettua pakonomaista tarvetta järjestää ja kategorisoida asioita määrätyllä tavalla.

Pieni eurooppalainen minussa oli ehdottanut naapureillekin numeron esillepanoa, vaikka sodasta kärsineessä Nicaraguassa - kuten useissa natsivainojen kohteena olleissa eurooppalaisissa maissa - on tiettyä allergiaa ihmisten ja osoitteiden liian tarkkaa rekisteröintiä kohtaan.

Naapureiden hämmästys oli varmasti vieläkin suurempi, kun epähuomiossa valitsin lopulta numerokseni 911 - sen kaikkien yhdysvaltalaisista televisiosarjoista tunteman hätänumeron. Kun tajusin erehdykseni, keramiikkalattojen kiinnikkeenä ollut laasti oli jo ehtinyt kuivua.




Kirjoittaja vastaa Kepan verkkojulkaisuista.