Vieraskolumni

Onnistumisen iloa kehitysyhteistyössä

Kehitystyöntekijöiden sinänsä terve itsekriittisyys hipoo välillä inhorealismin rajaa. Useiden kohdalla pelissä lienee työnteon mielekkyyden lisäksi myös oma arvomaailma.
Kimmo Lehtonen
1.11.2004

Nimi

"Se pitäisi lopettaa", vastasi chileläinen taloustieteilijä ja roomanklubilainen Manfred Max-Neef kysyessäni hänen mielipidettään kehitysyhteistyön mielekkyydestä kymmenisen vuotta sitten. Kehitystyöläisenä tämä tyhjentävä mielipide usein varoittamatta nousee takaraivosta ravistelemaan tajuntaa koetellen omaa arviointikykyä, arvomaailmaa ja kykyä analysoida todellisuutta.

Max-Neefin pääajatus oli se, että kehittyneiden maiden kehitysyhteistyövarat pitäisi kohdentaa maailman taloudellisten rakenteiden muuttamiseksi demokraattisemmiksi ja kehittyneiden maiden itsensä tulisi hyväksyä uudet pelisäännöt. Vain saamalla tilaa ja mahdollisuuden käydä kauppaa tasavertaisesti kehitysmaiden taloudet voisivat päästä omaehtoisen kehityksen tielle.

Juuri tästähän globalisaatiovastainen liike pauhaa nytkin. Ajatus ei ole uusi, kuka lie ensimmäisenä lausunutkaan - ainakin Fidel Castro ehdotti uutta kansainvälistä taloudellista järjestystä jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Sittemmin asiat useimpien kehitysmaiden osalta eivät olekaan menneet kuin huonompaan suuntaan, ja me olemme jääneet pahasti nalkkiin kehitysapumme ja -prosenttiemme kanssa.

Max-Neefin mukaan kehitysapu vain passivoi ja korruptoi kehitysmaiden ihmisiä. Se luo maiden sisällä etuoikeutettujen järjestelmän, ja jo pelkästään tämä riittäisi syyksi sen lakkauttamiseen. Joku voisi maxneefiläisessä hengessä naljaista vielä demokratiavajeesta kansalaisjärjestöjenkin edustajille ja kysyä: kuka ihmeessä teidät on valinnut paikoillenne? Ja kuin naulana arkkuun huutaa perään: kansalaisyhteiskunta on täysin epädemokraattinen rakennelma, jossa vallitsevat diktatuurin pelisäännöt!

***

Kun kehitysyhteistyötä täällä kentällä kuitenkin edelleen tehdään, pitäisi siitä voida kirjoittaa jotain myönteistäkin tai muuten olemme täydellisesti hukassa konsepteinemme ja ohjelmapolitiikkoinemme. Ihan kaikkihan ei voi mennä päin helvettiä. Tai jos menee, nöyrrytään tyynesti Max-Neefin edessä ja palataan kotiin.

Mutta voi toki käydä niinkin, että konseptin osoittautuessa oikeaksi pienellä rahallisella panostuksella voi saada yllättäen ennenkokematonta aktiivisuutta ja tuloksia aikaan. Tässä syksyn piristykseksi tiivistetty tarina kehitysyhteistyöponnistelujen onnistumisesta:

Vajaa vuosi sitten päätimme Kepassa yrittää poliittisia ja etnisiä ristiriitoja täynnä olevalla Nicaraguan Karibian kahdella autonomisella alueella lähes mahdottomalta tuntuvaa tehtävää: saada erilaiset toimijat samaan pöytään analysoimaan alueen köyhyyden rakenteellisia syitä ja hahmottelemaan eräänlaista minimiagendaa, jossa tärkeimpien ongelmien tulisi olla listattuna. Yhdessä kumppaneidemme, URACCAN-yliopiston ja ympäristö- ja lobbausjärjestö Centro Humboldtin kanssa lähdimme siitä ajatuksesta, että ilman tärkeimpien toimijoiden verkostoitumista alueen ongelmia ei tulevaisuudessa kyetä edes analysoimaan, saati sitten ratkaisemaan.

Puoli vuotta sitten järjestettiin ensimmäinen seminaari. Mukaan kutsuttiin kansalaisjärjestömaailman, paikallisten instituutioiden, intiaanijärjestöjen, kirkon ja kansainvälisten organisaatioiden edustajia. Kutsuntatyötä tehtiin välillä niska limassa. Seminaarin aattona listan kanssa käytiin vielä jokaisen kotona varmistaen heidän tulonsa.

Köyhyyden rakenteellisten syiden hahmottamisen kautta seminaareissa ajauduttiin analysoimaan Karibian alueen taloutta osana kansallista taloutta. Miten selkeyttää pelisääntöjä niiden välillä? Kuten eteläisen alueen hallituksen puheenjohtaja Rayfield Hodgson kysymyksen esitti: miksei meillä voisi olla itsenäisiä, kansallisista ohjelmista riippumattomia suunnitelmia? Alueellamme on maan rikkaimmat luonnonvarat, mutta silti olemme maan köyhimpiä? Entä kuinka paljon kykenemme ratkaisemaan itse ongelmiamme ja kuinka paljon niistä on oman toimintamme tulosta?

Koko prosessin selittäminen on toisen jutun aihe, mutta kuuden seminaarin jälkeen tilanne on se, että molemmat autonomiset hallitukset päättivät kokoontua marraskuun lopulla aikomuksenaan, ei ainoastaan keskustella verkoston – Costa Network – luomasta minimiagendasta köyhyyden kitkemiseksi, vaan hyväksyä se tulevan toimintansa pohjaksi. Se, että molemmilla hallituksilla olisi pian strateginen toimintaohjelmansa, tuntui vielä äsken kaukaiselta haaveelta.

Meidän kehitystyöläisten kannalta tarinan päällimmäinen opetus lienee se, että joskus täytyy tavoitella saavuttamattomiltakin tuntuvia päämääriä. Ruotsin bilateraaliapu on ollut isoilla panoksilla rakentamassa aluehallitusten toimintakykyä vuosikausia, mutta he eivät ole pyrkineet kaikkien voimien yhdistämiseen ja mitä ilmeisimmin juuri siksi tulokset ovat jääneet heikoiksi. Kepan ja kumppaneiden konsepti oli erilainen, hiukan uhkarohkea, mutta osoittautui toimivaksi.

Jos jotakin kestäviä tuloksia voi odottaa, on niitä etsittävä alueen paikallistalouden aktivoitumisesta ja sitä kautta ihmisten elintason kohentumisesta. Se olisi Max-Neefinkin mieleen ja siksi jo tässä vaiheessa tekisi mieli kysyä ekonomistilta: miten nyt voisi lopettaa? Vaikka omistajuus prosessissa siirtyi tietoisena toimenpiteenä jo alkuvaiheessa Kepalta paikallisille tekijöille, niin Kepalla on vielä paikkansa osana Costa Network -verkoston kansainvälistä tukijaryhmää.

***

Max-Neefin kritiikki kohdistuu ensisijaisesti kehitysyhteistyön makrotasoa kohtaan. Hän itsehän on tunnettu (kriittinen) kansalaistoimija ja luottaa ruohonjuuritason toiminnan mielekkyyteen. Se kuitenkin pohdituttaa, kuinka paljon meissä useimmissa mikrotasonkin kehitystyöntekijöissä on makromaxneefiläistä kriittisyyttä.

Kepankin nettisivuilla törmää kehitystyöntekijöiden usein sinänsä terveeseen, mutta annosmäärältään ehkä liioiteltuun itsekriittisyyteen. Välillä se hipoo jo inhorealismin rajaa. Miettimisen arvoinen asia, koska useiden kohdalla pelissä lienee työnteon mielekkyyden lisäksi myös oma arvomaailma.

En selviä kuiville itsekään. Kun Bluefieldissä päätettiin prosessin mainitusta jatkosta, takaraivosta alkoi taas kummuta tuttu ääni. Katselin ympärilleni ja mietin kuka kukin oli ja mitä edusti ja miksi. Kuka olikaan valinnut Sydney Francisin puhumaan eteläisen autonomisen alueen kansalaisyhteiskunnan mandaatilla? Paikalliset vahvat järjestöt keskuudestaan - siis ne, joilla on merkittävimmät ulkomaiset kumppanit?

Olin kuitenkin sillä hetkellä kolmatta päivää ripulissa ja jouduin keskittämään kaikki liikenevät voimavarat selkärangan toiseen päähän, otsassa oli pelkkiä hikikarpaloita, ei ajatuksia. Siksi en tiedä, sainko voittoisasta seminaarista huolimatta edelleenkään jaakobinpainissani selätettyä taistelupariani Manfredia.


Kirjoittaja toimii Kepan tiedottajana Nicaraguassa. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.