Vieraskolumni

Onko Nato rauhan perikato?

Georgia on valinnut länsimielisyyden ilman ryssävihaa. Samanlainen cocktail tekisi hyvää Euroopan maailmanparantajille.
Jani Saxell
24.10.2016

Köysiratahississä Kalasta eli Tbilisin vanhastakaupungista Nariqalan linnoitusvuorelle pääsee melkoiselle aikamatkalle. 450-luvulla Mktvari-joen varteen perustettu kaupunki on kokenut mongolit, persialaiset, ottomaanit, tsaarin Venäjän ja Neuvostoliiton.

Hissin ikkunasta näkee Georgian, ensimmäisten joukossa kristinuskon piiriin tulleen valtion, keskiaikaiset kirkot, suihkulähteet ja kylpylät. Samoin matkaaja näkee Ruusujen vallankumouksen voimahahmon, entisen presidentin Mikheil Saakašvilin ja hänen ikuisen kilpakumppaninsa, Georgian rikkaimman miehen Bidzina Ivanišvilin kädenjäljen. Saakašvili vaikuttaa nykyisin Ukrainassa, Odessan kuvernöörinä. Ex-pääministeri Ivanišvili on virallisesti luopunut politiikasta, mutta vetelee edelleen valtapuolue Georgialaisen unelman naruista.

Herroja yhdistää ainakin kaipuu suureen mittakaavaan: hyperkapitalistisen wau-arkkitehtuurin lasiin ja metalliin, kasinoihin ja kongressikeskuksiin.

Tbilisin terassiravintoloissa nuoriso räplää älypuhelimiaan. Viini, konjakki, hinkali-nyytit ja hatšapuri-leivät maistuvat. Jokusen maršrutkan eli reittitaksin pysäkin jälkeen keskiaikainen ja 1800-luvun arkkitehtuuri vaihtuvat neuvostobrutalismiin, 10–20 -kerroksisiin kerrostaloblokkeihin.

* * *

Samankaltaista iloista kaaosta on Georgian politiikka, eivätkä lokakuun alun vaalit tuoneet ratkaisua maan turbulenssiin. Suurten egojen ja operettisuuruuksien leimaamaa kampanjointia on verrattu Rooman valtakuntaa kuvaavaan television dokudraamaan.

Silti Georgia on ottanut vuoden 2003 Ruusujen vallankumouksen jälkeen kiistattomia edistysaskelia. Maassa on eläväinen ja värikäs mediakenttä, oikeuslaitokseen voi pääosin luottaa, poliisi tekee työnsä eikä nyhdä rahaa omiin taskuihinsa. Eikä vaalien tulosta tiedetä etukäteen.

Armenian, Azerbaidžanin, Turkin ja Venäjän piirtämän rauhattoman Pohjois-Kaukasuksen väliin jäävästä, neljän miljoonan asukkaan maasta on tullut vakauden ja eurooppalaishenkisen demokratian saareke. Niin hallitus kuin oppositiovoimatkin mielivät Natoon ja Euroopan unioniin.

Kansalaisaktivistit, joita kiinnostavat Mustanmeren ja Mktvari-joen suojelu, öljy- ja maakaasuputkien ympäristövaikutukset, ihmisoikeudet, seksuaalivähemmistöt ja perheväkivallan vastainen taistelu, laittavat toivonsa saman länsikortin varaan. Maailmanpankin listauksissa Georgia vielä lasketaan kehitysmaaksi. Georgialaiset toivovat, että ei kauaa.

Kaukasuksen alueelta virtaa journalistiopiskelijoita Georgiaan, koska ammatin harjoittaminen on heidän omissa kotimaissaan hengenvaarallista.

Ongelmat ovat kuitenkin edelleen mittavia: tuloerot ovat suuret ja maaseutu köyhää. Elokuun 2008 katastrofaalisen "viiden päivän sodan" jälkeen viidennes Georgiasta, Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat olleet käytännössä Venäjän sotilasvallan jatkeita.

Tämän syksyn vaalien alla Georgiaan on ilmestynyt Venäjä-mielisiä tv-kanavia ja pienpuolueita, joiden rahoitus on epäselvä. Ne mustamaalaavat EU:ta ja Yhdysvaltoja, pelottelevat Georgian kulttuurin ja elämäntavan lopulla sekä harrastavat avoimen seksististä ja homofobista huumoria.

Jäätyneistä konflikteista ja mediapommituksesta huolimatta "ryssäviha" on Georgiassa olematonta. Tavalliset venäläiset ovat maassa pidettyjä matkailijoita. Viini, ruoka, Mustanmeren aallot ja kaukasialainen vieraanvaraisuus vetoavat pohjoisnaapuriin.

* * *

Tbilisin syksyssä mieleen palaa toinen minulle rakas kaupunki, Sarajevo. Bosnia-Hertsegovinan pääkaupunki kävi 1990-luvun alussa, 1425-päiväisen piirityksen myötä, lähellä täystuhoa. Slobodan Milošević ja Radovan Karadžić pystyivät vedättämään kansainvälistä yhteisöä tyhjillä tulitaukolupauksillaan. Länsi uskoi, koska halusi uskoa. Muuten ihmisyyden alasajoon olisi pitänyt puuttua.

Venäjä tuki YK:n turvaneuvostossa ortodoksi- ja slaaviveljiään. Venäjältä virtasi panslaavilaisia vapaaehtoisia Bosnian vuorille taistelemaan.

Sota vaati sadantuhannen ihmisen hengen. 50 000 naista raiskattiin. Kaksi miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa.

Kaikki osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin. On kuitenkin helppo erotella hyökkääjät ja uhrit. Juuri itsenäistyneen pikkumaan bosniakkiväestö, lähinnä muslimit ja seka-avioliitoista syntyneet, joutuivat Suur-Serbiaa ja Suur-Kroatiaa haikailevien etnisten puhdistajien tuhovimman kohteeksi.

Vasta Naton pommitukset lopettivat sodan. Kolmiviikkoisen kampanjan jälkeen bosniakkikaupunkien saarrot purettiin, osapuolet olivat kypsiä neuvottelupöytään ja Daytonin rauhansopimus syntyi.

Natolla oli ollut aikaa suunnitella iskunsa. Ne osuivat öiseen aikaan ääriserbien asevarikkoihin, tutkiin ja viestintäjärjestelmiin. Ilmasota vaati kolmisenkymmentä siviili- ja saman verran sotilasuhreja.

Vaikka George W. Bush sittemmin veti perusteellisesti lokaan ajatuksen demokratian viennistä sotilasvoimin, joskus on nähty myös kohtuullisen onnistuneita humanitaarisia pommituksia.

* * *

Suomalaisissa mielenosoituksissa kajahtaa vieläkin välillä 1970-lukulainen iskulause "USA ja Nato – rauhan perikato". Maailmalla Putinin politiikka on saanut ymmärtäjiä Donald Trumpista ja äärioikeistosta laitavasemmistoon. Brittien Labourin johtajan Jeremy Corbynin ja Yhdysvaltain vihreiden presidenttiehdokkaan Jill Steinin lausunnot Syyriasta ja Ukrainasta kylmäävät stereotyyppisessä "anti-imperialismissaan".

Yhdysvallat on todellakin ollut monessa käänteessä rauhan perikato. Se on juoninut sotilasvallankaappauksia, tukenut diktatuureja ja käynyt vastenmielisiä sotia Vietnamissa ja Irakissa.

Silti nyt edetään 2010-lukua. Venäjä mielii takaisin supervallaksi ja konservatiivikumouksellisten Mekaksi. Se edistää tavoitteitaan hajota ja hallitse -politiikalla, tukemalla taantumusvoimia ja Euroopan unionin hajottajia.

Barack Obaman Yhdysvallat ei tietenkään ole mikään pulmunen. Mutta nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, Georgian ja Bosnian oppituntien valossa, länsimaiset arvot eivät sittenkään ole tyhjiä sanoja ja kuolleita kirjaimia.

Jos Nato vetäytyisi itäisestä Euroopasta ja Trump ja Putin sopisivat maailman uudesta etupiirijaosta keskenään, se vasta olisi rauhan perikato.

Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.