Vieraskolumni

Onko feminismi kulttuuri-imperialismia?

Miten naisten oikeuksista voisi puhua luomatta kuilua "meidän" ja "heidän" välille?
Elina Vuola
14.11.2006

Elina Vuola Törmään sekä tutkijan työni että kansalaistoiminnan vuoksi aika usein kysymykseen, onko feminismi jonkinlaista kulttuuri-imperialismia. Joskus kysymys esitetään suoraan, toisinaan tarjoudun puhumaan aiheesta itse, ja aika usein se tulee mieleen jostakin ympärillä tapahtuvasta. Vastaan kysymykseen sekä kyllä että ei.

Kun joku sanoo, että feminismi on kulttuuri-imperialismia, hän tarkoittaa useimmiten sitä, että länsimaiset naiset koulutuksellisen, taloudellisen ja poliittisen asemansa avulla määrittelevät hyvän elämän ehdot kanssasisarilleen myös muualla maailmassa. Saatetaan ajatella, että feminismi on yksilökeskeistä ja sokeaa omalle rasistisuudelleen tai muulle tiedostamattomalle ylimielisyydelleen.

Ja tässähän on perää. Esimerkiksi Chandra Talpade Mohantyn esittämä kritiikki kehityspolitiikan parissa toimivia teollisuusmaiden feministejä kohtaan on monin paikoin perusteltua edelleen. Hänen jo 20 vuotta sitten esittämä väitteensä oli, että "kehitysmaiden nainen" luodaan vastakohtana teollisuusmaiden naisille. Ei kiinnitetä huomiota valtaviin eroihin naisten välillä edes saman maan sisällä. Kolmannen maailman naisten ongelmat nähdään aivan erilaisina kuin "meidän". Heidät esitetään ennen muuta uhreina ja puutteessa. Länsi on normi ja mittari edistykselle.

Tästä löytyy esimerkkejä tämän päivän suomalaisestakin järjestökentästä. Esimerkiksi Kirkon ulkomaanavun sinänsä tärkeällä asialla oleva kampanja naisten oikeuksien puolesta herättää myös kysymyksiä. Kampanjan mukaan Suomessa "tytöt saavat olla tyttöjä", köyhissä maissa heistä tulee teiniäitejä. Suomessa "tasa-arvo on itsestäänselvyys", muualla eletään "toisessa ääripäässä".

Välittyvä kuva "kehitysmaiden naisesta" on ankea ja etäinen, samalla kun feministisestä politiikasta ja naistutkimuksesta lainattuja käsitteitä ei sovelleta omaan yhteiskuntaan. Miten naisten oikeuksista voisi puhua luomatta tätä kuilua "meidän" ja "heidän" välille?

***

Kahden teini-ikää lähestyvän tyttären äitinä tohdin kyseenalaistaa väitteen, että Suomessa tytöt saavat olla tyttöjä jotenkin ongelmattomasti, että meihin suomalaisiin naisiin ei kohdistuisi väkivaltaa ja rajoituksia, tai että tasa-arvo olisi täällä itsestäänselvyys. Kenelle? Ei ainakaan yhdellekään feministille.

Miksi meidän - naisten ja miesten - on niin paljon helpompaa esittää radikaalejakin feministisiä vaatimuksia muissa maissa, kun feminismi jo sanana saa kotikuvioissa vaivautuneeksi? Juuri kehitysyhteistyön piirissä tasa-arvon vaatimus helposti kohdistetaan toisille, ei omaan yhteiskuntaan. Suomalainen (mieskin) voi puolustaa naisten oikeuksia kehitysmaissa, mutta ajatella samalla, että suomalainen feministi vaatii joko mahdottomia, on miesvihaaja tai kitisee turhasta.

Useimpien feministien vaatimus niin Pohjoisessa kuin Etelässäkin on kuitenkin se, että muutokset olisi syytä aloittaa mahdollisimman läheltä. Solidaarisuus kaukana olevaa kohtaan on uskottavaa ja testattua vasta, kun soveltaa samoja periaatteita myös omaan yhteiskuntaan, työpaikkaan, uskontoon ja parisuhteeseen.

Länsimainen feminismi, joka ei ole koskaan mikään yhtenäinen ilmiö ollutkaan, on muuttunut kolmannen maailman feministien vaikutuksesta. Naistutkimuksesta ja feministisestä politiikasta lainatut käsitteet kuten gender (jonka voi vallan hyvin kääntää sanalla sukupuoli) näyttävät kuitenkin elävän aivan omaa elämäänsä osassa teollisuusmaiden kehitysyhteistyötä. Poikkeuksiakin tietenkin on.

Pahimmillaan käsitteistä saattaa tulla jotakin, mitä sovelletaan vain muihin kulttuureihin. Samalla ei tunneta niitä kohtaan esitettyä kritiikkiä eikä naisliikkeiden esittämiä toiveita ja vaatimuksia.

***

Yksi perustelu "länsimaisen sivilisaation" viemiseksi muualle maailmaan on jo kauan ollut naisten huono asema toisissa kulttuureissa ja uskonnoissa omaan verrattuna. 1900-luvun alun Englannissa sama hallitus, joka epäsi äänioikeuden oman maansa naisilta, perusteli Lähi-idän interventioitaan sikäläisten naisten aseman parantamisella. George Bush, jokaisen yhdysvaltalaisen feministin painajainen, perusteli maansa hyökkäystä Afganistaniin naisten pelastamisella. Nämä ovat räikeitä esimerkkejä, mutta juuri niiden läpi muiden maiden ihmiset usein tarkastelevat kriittisesti länsimaita.

Toisaalta on kolonialistista, rasistista ja seksististä ajatella, että kolmannen maailman tai köyhien maiden naiset ovat jonkinlaisia aivottomia objekteja, joiden mielen kuka tahansa voi ulkoapäin täyttää. Näin näyttävät kuitenkin ajattelevan ne (eliitti)miehet, jotka väittävät puolustavansa "omia naisiaan" haitallisia vaikutteita vastaan. Juuri he - eivätkä suinkaan länsimaiset feministit - siis väheksyvät naisten kykyä ajatella itse.

Hankalat naiset onkin helpointa yrittää vaientaa mitä erilaisimmissa yhteiskunnissa juuri kulttuuri-imperialismista kailottamalla. Näin tehtiin 1980-luvun sandinistisessa Nicaraguassa, jossa ensimmäiset soraäänet vallankumouksen hedelmätarhassa tulivat naisilta, jotka huomasivat saavansa sen, mitä pääsadosta sattui pojilta jäämään yli.

Feminismistä kulttuuri-imperialismina varoiteltiin myös Latinalaisen Amerikan oikeistodiktatuureissa, joissa mantereen "eurooppalaisin" instituutio, katolinen kirkko, tarjoili "latinalaisamerikkalaisen" naisen aidointa olemusta. On hyvää eurooppalaisuutta, kuten paavi ja hänen mielipiteensä, ja huonoa eurooppalaisuutta, kuten teräväkieliset itsetietoiset naiset? Kulttuuri-imperialismista varoitetaan juuri feminismin kohdalla myös monissa Lähi-idän maissa: "lännen" rappio on juuri naisten ja oikean perhejärjestyksen rappiota.

***

Feminismin ja naisten yhteiskunnallisen toiminnan historiaa tunnetaan huonosti. Niinpä voidaan väittää, että feminismi on tuotu länsimaista 1970-luvulla. Esimerkiksi Meksikossa järjestettiin kuitenkin jo vuonna 1916 "Congreso feminista", jossa pohdittiin muun muassa naisten äänioikeutta. Vastaavanlaisia esimerkkejä, vaikkakaan ei aina feminismin nimellä, löytyy lukuisista muistakin maista.

Etelän naisjärjestöjen ja -liikkeiden vakavasti ottaminen edellyttää sen myytin purkamista, että feminismi olisi vain länsimainen tai pohjoinen ilmiö, joka on siirretty Etelän maihin. "Kehitysmaiden naisiin" kuuluvat myös kehitysmaiden feministit, jotka ovat usein oikeutetusti allergisia länsimaisten feministien ja kehitysaktiivien väitteille.

Voitaisiinko ajatella, että feminismi on merkittävä mutta ei täydellinen yhteiskunnallinen liike sekä meillä että muualla? Siinä on mukana hyvin monenlaisia ihmisiä, rikkaita ja köyhiä, koulutettuja ja kouluttamattomia, erilaisista etnisistä taustoista tulevia. Feminismiinkin voi suhtautua samanaikaisesti sekä (itse)kriittisesti että asiallisesti. Suomessakin.

Kirjoittaja on Suomen Akatemian akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.