Vieraskolumni

Oletko kehityksen kumppani vai salarakas?

Elinikäinen suhde Suomen 40-vuotiaaseen kehitysyhteistyöhön on tienhaarassa: pitäisikö etsiä uusi kumppani vai jatkaa vanhan kanssa tottumuksesta? Vai lähteäkö vaikealle tielle, kehittymään itse ja kehittämään suhdetta?
Kristiina Kouros
14.8.2005

Nimi

Olen jotakuinkin samanikäinen kuin Suomen valtion virallinen kehitysyhteistyö. Olen kasvanut sen kyljessä: marssinut prosenttiliikkeen banderollien alla, neulonut neliöitä kirjaviin peittoihin, osallistunut Taksvärkkeihin ja Nälkäpäiviin...Viimeiset viisi vuotta olen istunut Kansalaisjärjestöjen ihmisoikeussäätiön hallituksessa ja jakanut rahaa ihmisoikeuksia edistäville hankkeille kehitysmaissa.

Jollain tavalla minulle on ollut elinikäinen suhde kehityskysymyksiin. Kiihkeyttä, välinpitämättömyyttä, odotuksia, uudelleen rakastumista, kyllästymistä ja pettymystä - kaikkia niitä olen kokenut matkan varrella. Välillä kyseessä on ollut salarakas, välillä suhde on ollut julkinen. Edelleen kitkutellaan yhdessä. Kuinka kypsä liittomme on?

***

40 vuotta sitten ulkoministeriön kehitysaputoimistolla oli missio: Suomi oli saatava länsileiriin. Kehitysapu oli pääsylippu tietyille halutuille areenoille. Ulko- ja kauppapoliittiset tavoitteet kietoutuivat idealismiin pitkäksi aikaa. Omistamista ja antamista, itsekkyyttä ja altruismia - kuten kaikissa parisuhteissa.

Nyt valtion ja kehitysyhteistyön keski-ikäinen parisuhde on harmaa ja arkipäiväinen. Kehitysyhteistyön merkitys on tämän päivän globaalitaloudessa marginaalinen, ylikansalliset yhtiöt takovat rahat. Kehitysyhteistyöllä ei myöskään enää tarvitse lunastaa ulkopoliittista asemaa, länsileiriä yhdistävät nyt toiset asiat. Ja idealistinen kehitysuskokin on monelta kadonnut, kun on nähty, miten helposti joukko traktoreita voi ruostua Tansanian pellolle ja miten loputtomalta projektilta kehitysyhteistyön laadun parantaminen tuntuu.

Ei ihme, että Arkadianmäellä on motivaatiovaikeuksia, kun puhutaan bkt-osuuksista. Paljonko sitä nyt kulahtaneeseen parisuhteeseen viitsii panostaa? Intohimot ovat muualla.

***

Parisuhdeneuvojilla on käsittääkseni tapana johdatella eron partaalla hoippuvia perimmäisten kysymysten ääreen. Ehkä meidän kehitysyhteistyön partnereiden kannattaa istahtaa Leelian lepotuoliin ja tehdä parisuhdetesti:

Mitä odotat kehitysyhteistyöltä?

  • Kiihkeitä viikonloppuja piilopirteissä (kenttämatkoja savannien sydämiin)?
  • Rakkaasi ihailua (kehitysmaiden pitäisi muistaa olla kiitollisia ja ihailla meitä kehittyneitä)?
  • Että rakkaasi tekee sinut onnelliseksi (kehittykää nyt please, että voin tuntea olleeni oikeassa ja saadaan sitä paitsi tämä projektiraportti tehtyä)?
  • Ehdotonta lojaalisuutta ja omistautumista mustasukkaisuudenkin uhalla (ai, tekeekö ne yhteistyötä niiden kanssa, eiväthän ne tiedä asioista mitään)?

Ratkaiseva kysymys parisuhteille lienee se, mitä teet, jos suhde ei tyydytä sinua? Etsitkö uuden kumppanin? Jatkatko vanhan kanssa tottumuksesta, mutta sisimmässäsi haikailet koko ajan jotain muuta? Vai lähdetkö vaikealle tielle, kehittymään itse ja kehittämään suhdetta syväksi kumppanuudeksi. Sellaiseksi, joissa vaikeita kysymyksiä ei väistetä eikä lakaista maton alle, vaan ne kohdataan silmästä silmään ja etsitään ratkaisuja, jotka kantavat.

Suomalainen kehitysyhteistyö on tällaisessa parisuhdetienhaarassa. En usko, että edessä on ero, mutta pelkään, että salarakas vie todellisen halun tehdä suhteesta sellainen, että timanttihäitä vietettäisiin tyytyväisin ja iloisin mielin. Toivon, että olen väärässä. Toivon, että kehitysyhteistyötoimijat kautta linjan jaksavat pitää liekkiä yllä. Kehitysyhteistyö ei varmasti tee maailmasta paratiisia, mutta lukemattomille ihmisille se tekee tästä paremman paikan elää. Myös meille itsellemme.


Kirjoittaja on Ihmisoikeusliiton pääsihteeri. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.