Vieraskolumni

Oikeistopopulistien kannattajille on puhuttava oikeuksista

Kehityskenttä voisi ottaa mallia Occupy-liikkeestä, Bernie Sandersista ja Jeremy Corbynista, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Matti Ylönen.
Matti Ylönen
8.11.2017

Björn Wahlroos julkaisi äskettäin Elinkeinoelämän valtuuskunnan kautta pamfletin, jossa hän kritisoi perustuslain turvaamia oikeuksia puolustavia oikeusoppineita. Pamfletti on jälleen yksi muistutus siitä, että perusoikeudet ovat Suomessa vaakalaudalla.

Wahlroosin perusoikeuksien vastainen kampanja liittyy pidempään kehitykseen, jossa jakamattomista ihmisoikeuksista on tullut useammasta eri syystä kiistanalainen ja jopa tulenarka kysymys.

Osa perustuslain kriitikoista haluaa purkaa universaalia sosiaaliturvaa ja avata samalla ovet sosiaali- ja terveyspalvelujen laajamittaiselle yksityistämiselle. Wahlroosin ulostulot voitaneen niputtaa tähän sarjaan.

Oikeistopopulistien joukossa näkyy puolestaan halua romuttaa koko kansainväliseen lakiin ja Yhdistyneisiin kansakuntiin pohjautuva järjestelmä. Tämä hyökkäys on Wahlroosin linjaan verrattuna identiteettipoliittisempi: ihmisoikeudet yhdistyvät tässä ajattelussa laajempaan avoimen ja moniarvoisen Suomen kertomukseen.

* * *

Merkittävä osa maahanmuuton vastustamisesta ammentavien oikeistopopulistien poliittista strategiaa on marginalisoida ihmisoikeuksista puhujat niin sanotulle tavalliselle kansalle vieraiden vähemmistöjen puolustajiksi samalla, kun populistit itse sanovat puhuvansa kansan syvien rivien äänellä.

Jos tämä karikatyyri osoitetaan valheelliseksi, voi oikeistopopulismin perusta vastaavasti horjua. Kun oikeistopopulistit ovat lähteneet kyseenalaistamaan lakia ja järjestystä Suomessa ja maailmalla, voi tilanne tarjota kehitysjärjestöille ainakin kahdenlaisia mahdollisuuksia.

Peruslähtökohtana olisi muistuttaa, että oikeistopopulistien sosiaali- ja talouspolitiikka ei todellisuudessa luo lisää mahdollisuuksia niille ”unohdetuille kansanosille,” joiden puolesta populistit sanovat puhuvansa.

Tämä tulee poliittisia ohjelmia lukemalla hyvinkin selväksi, mutta asia tahtoo julkisessa keskustelussa hukkua identiteettipoliittisen meuhkaamisen ja sen vastareaktioiden nostamaan hälyyn.

Lisäksi muistuttamista kaipaa se, että ihmisoikeuksissa on vähemmistöjen suojelun lisäksi yhtälailla kyse oikeudesta työhön, riittävään palkkaan, elantoon, sosiaaliturvaan ja niin edelleen.

Juuri tässä keskustelussa laajapohjaisiin ihmisoikeuksiin perustuvat argumentit voisivat olla vahvoilla. Niillä voidaan oikein muotoiltuna tavoittaa myös perussuomalaisten puhuttelemia globalisaation häviäjiä.

* * *

Suomessakin moni järjestö tekee työtä perusoikeuksiin liittyvien kysymysten parissa, ja tämä toiminta ansaitsee tukea. Aihe on ollut vahvasti kehityspolitiikan asialistalla jo pitkään. Kyse on kuitenkin myös siitä, miten ja millä kärjillä asiat näkyvät julkisuudessa.

Ydinkysymys on, jääkö järjestökenttää mediasta ja internetistä satunnaisesti seuraavalle ”Pihtiputaan mummolle” kuva siitä, että nämä järjestöt ajavat myös hänen asiaansa? Ja jos jää, niin onko tästä syntyvä muistijälki vahvempi kuin mediassa pauhaavien äärioikeistolaisten viesti?

Helppoa tämä ei toki ole, mutta Yhdysvalloissa hieman tämäntyyppistä lähestymistapaa hyödynsi ensin Occupy-liike, sen jälkeen puoluepoliittisemmassa muodossa Bernie Sandersin esivaalikampanja. Molemmat puhuivat suurten kansanjoukkojen oikeuksien puolesta ja haastoivat samalla oikeistopopulistien talouspolitiikkaa. Britanniassa Jeremy Corbynin Labour-puolue on nojannut samantyyppiseen linjaan.

Näiden liikkeiden ja kampanjoiden kärki oli työssä, toimeentulossa ja universaaleissa oikeuksissa. Niiden kautta äänestäjät oppivat näkemään myös itselleen vieraampien vaatimusten taustalla olevaa logiikkaa.

Ihmisoikeusperustelujen esiin tuomisella olisi Suomessakin kiire, kun poliittinen ilmapiiri näyttää kärjistyvän.