Vieraskolumni

Oikeasti hyötyä

Arvatkaas, mitä minä hölmö menin tekemään? Ostin Reilun kaupan kahvia, vaikka siitä ei nykyisin vallalla olevan diskurssin mukaan olekaan mitään hyötyä.
Nina Sarell
1.3.2011

Viime vuoden loppupuolella uutisoitiin Joni Valkilan tutkimuksesta, jossa selvisi, ettei Reilu kauppa olekaan ihan pomminvarma tapa auttaa Nicaraguan kahvinviljelijöitä. Kausityöläiset eivät saa Reilun kaupan viljelmillä sen parempaa palkkaa kuin muuallakaan, ja tuottajayhteisöjen tuloja Reilulla kaupalla saadaan nostettua vain viitisen prosenttia. Iso osa kuluttajahinnasta valuu vähittäiskaupan ja paahtimoiden kassaan.

Tästäkös keskustelupalstoilla riemastuttiin. "Johan minä arvasin, että koko homma on silkkaa huijausta! En ole ikinä ostanut Reilun kaupan kahvia enkä osta!" Hyvä syy nostaa ostoskärryyn huokeampaa perusmokkaa ja unohtaa saman tien ikävät ja monimutkaiset ihmisoikeus-, tasa-arvo-, kehitys- ja ties mitkä kysymykset, joita ei yhtään jaksaisi ajatella, jos tavoitteena on vain saada kuppi aamukahvia.

Se, että reilun kaupan viljelijä saa joka tapauksessa kahvistaan paremman hinnan ja suojaa kansainvälisen kaupan hinnanvaihteluilta — eli turvatumman elinkeinon — ei yllättäen yltänyt otsikoihin saakka. Lopputulos: yhdellä jos toisella on nyt sellainen mielikuva, että reilun kaupan tuotteiden ostamisesta ei ole oikeasti minkään valtakunnan hyötyä köyhille tuottajille. Huokaus.

***

Vähän väliä todetaan, että kehitysyhteistyöstä ja sen solmukohdista pitäisi pystyä puhumaan avoimemmin ja rakentavammin, jotta voitaisiin luoda suotuisia kasvuympäristöjä toimivammille käytännöille — kehitykselle, joka kehittyy. Sitten, kun joku hyväuskoinen menee möläyttämään jotain, lopputulos on aina sama. "Eihän tuosta ole oikeasti mitään hyötyä!"

Jos kahvinpoimijoita ei kerran saada saman tien ylös palkkakuopasta ja Hummerin rattiin, niin parempi kai olla vain ihan hissun kissun ja toivoa, ettei kukaan kysyisi miten menee.

Vaikka Reilu kauppa ei teknisesti ottaen olekaan kehitysyhteistyötä vaan yritys kohentaa kansainvälisen kaupan tasa-arvoa kehitysmaiden viljelijöiden osalta, niin samassa rapakossa sitä kyllä tupataan ryvettämään kuin varsinaista kehitysyhteistyötäkin. Ja jos tällä jälkimmäisellä on jokin todella vakavasti otettava tulevaisuudenuhka, niin se on puusilmäisyys, joka katsoo sen toimivuutta yhdellä mittarilla, suoraan viimeisen viivan alle — sitä tulosta, jota me uusliberalismilla päähän lyödyt olemme tottuneet tuijottamaan kuin mykkä sanonko mitä.

Älkää vain mainitko sanaa prosessi, se haisee tehottomuudelta kilometrien päähän. Joko maailman on muututtava sen siliän tien paratiisiksi, köyhdyttävien rakenteiden kadottava jäljettömiin viimeistä korruptoitunutta kunnallispoliitikkoa myöden, auringon pompahdettava pilvenlonkien takaa ja leijonan patseerattava tasatahtia karitsan kanssa pitkin aamukasteista kylänraittia, tai koko touhulla ei ole saavutettu yhtään, siis yhtään mitään.

***

Minkälaista mahtaisi olla kehitysyhteistyö, josta on kaikkien mielestä oikeasti jotain hyötyä? Ainakin se kuulostaa todella kannatettavalta idealta. Jos tietäisin, mitä se sellainen on, lähtisin tästä viikoksi vaikkapa Sudaniin.

Polkaisisin käyntiin projektin, joka lopettaisi levottomuudet, muuttaisi poliitikot munaskuita myöten hyviksi ja oikeudenmukaisiksi, toisi ennenkuulumatonta kehitystä, seisoisi viimeistään 48 tunnin sisällä omillaan, murtaisi köyhyyden noidankehän kuin repullinen dynamiittia, poistaisi tasa-arvo-ongelmat, metsittäisi aavikot, tukisi kansantaloutta ja pienentäisi hiilijalanjäljet.

Sitten palaisin kotiin, pistäisin teeveden kiehumaan ja alkaisin odotella soittoa Nobel-lautakunnalta. Olisi kiva, jos maailma pelastuisi, mutta vielä kivempaa olisi, jos uuden, uljaamman maailman kyljessä olisi oma signeeraus. Saisi harjoitella hotellihuoneen kokovartalopeilin ääressä vaatimatonta ja huoletonta supersankari-ilmettä juuri ennen juhlapuheen pitämistä: "Olen vain yrittänyt parhaani, siinä kaikki." "Yksin en olisi mitään. Yhdessä pystymme mihin vain."

***

Ja suotavaa olisi, että tämän maailman pelastamisen voisi tehdä siistit sisävaatteet päällä, omassa lähikaupassa, esimerkiksi nostamalla juuri tietyn kahvipaketin liukuhihnalle, kun siinä on niin selkeästi havaittava, eettisemmästä alkuperästä kertova merkkikin.

Ihan vain kertaluontoisesti, mihinkään sitoutumiseen ei ole nyt siis yhtään minkäänlaista mahdollisuutta, ja sitä paitsi se rajoittaisi vapauttani kuluttajana. Älkääkä vain vetäkö mitään johtopäätöksiä, minä en ole mikään kävelevä lompakko. Kunhan nyt sattui juuri sopivasti kahvihammasta jomottamaan.

Ja luoja teitä auttakoon, jos apuni ei mene jo tänään viimeistä penniä myöten sille kausityöläiselle, joka ne pavut on poiminut. "Jos ei jumankauta maailma muutu sillä sekunnilla kun minä ostan nämä kahvijauhot, niin sitten kyllä lopetetaan koko kehitysyhteistyö!"

Nina Sarell on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.