Vieraskolumni

Normikehitystä vai normien kehitystä?

Kenen köyhyyttä poistetaan tai millaisin säännöin heikoimpien talouksien kanssa käydään kauppaa? Kehityspolitiikassakin normit määrittelee se, jolla on valta.
Marikki Stocchetti
31.3.2014

Valta on politiikantutkijan rakkain aihe. Eikä ihme, koko koulutuksemmehan pyörii valtasuhteiden ympärillä. Itse hurahdin kehityspoliittisen vallan tutkimukseen väitöskirjavaiheessa.

Näkökulmassa on puolensa, sillä sen valossa kuivaakin kuivemmat byrokraattiset rakenteet saavat liki dramaattisia piirteitä. EU:n sisäiset toimivaltakiistat kasvat paperin pyörittämisestä ja pilkun viilauksesta vähintäänkin game of thronesiksi.

Päätöksentekoprosesseja jäljittäessä kasvoton hallinto saa inhimilliset piirteet. Siinä piilee valta-analyysin viehätys. Toisaalta valta on tutkijalle kuin kirous. Kun valta-analyysin kerran omaksuu, siitä ei pääse enää eroon. Parisuhteet, baarikeskustelut, työpaikan konfliktit tai EU:n käymät neuvottelut jäsentyvät lähes automaattisesti valtaulottuvuuden kautta.

Valta tuo vastuuta, mutta vastuullinen vallankäyttö on yllättävän vaikeaa. Siksi vallassa olija usein pyrkii häivyttämään hierarkkisen asetelman. Työpaikoilla vallitsee demokratia ja irtisanomisistakin sovitaan yhteistoiminnan kautta. Mutta vain toinen osapuoli jää ilman toimeentuloa.

Kehitysyhteistyökin perustuu tasa-arvoiseen kumppanuuteen, vaikka toisella on rahat ja toisella ei. On surullista huomata, kuinka usein valta sokaisee käyttäjänsä; se ikään kuin irrottaa tämän arvomaailmastaan. Samalla jako oikeaan ja väärään sekoittuu. Kaikki muuttuu suhteelliseksi.

* * *
Valtaa on monenlaista. Ehkä huomaamattomin ja siksi tehokkain vallankäytön muoto liittyy ajattelumme muokkaamiseen. Käsitys itsestämme, kanssaihmisistä ja ympäristöstämme ohjaa toimintojamme tehokkaammin kuin mikään muu. Tiedostavat yksilöt pystyvät tarvittaessa kyseenalaistamaan vallitsevat näkemykset vaikkapa normivartalosta, normi-ihmisestä tai normiperheestä.

Politiikan tasolla normiulottuvuus sen sijaan helposti hämärtyy, vaikka poliittisessa päätöksenteossa onkin pitkälti kysymys juuri asioiden normittamisesta. Toisin sanoen päättäjät määrittävät, mitä asioita pidetään hyvänä ja arvokkaana eli sellaisina yhteisinä asioina, joita politiikassa tulisi edistää – tai mitä tulisi välttää.

Kehityspolitiikassa tämä ajatus linkittyy avoimesti normatiiviseen päämäärään paremmasta maailmasta. Se perustuu yhteisille arvoille, joihin köyhyyden poistaminen, kestävän kehitys ja demokratia kuuluvat. Näitä arvoja suojataan erilaisin normein. Normit voisikin nähdä kehityksen tienviittoina, jotka ohjaavat politiikan tekijöitä kohti päämääriä.

* * *

Tarve yhteiseen kehityspoliittiseen normistoon on ollut vahvasti esillä 2000-luvun alusta lähtien. YK:n vuosituhatjulistus ja siihen liittyvät vuosituhattavoitteet, Rion kestävän kehityksen prosessi, Pariisin julistuksen periaatteet tai Maailman kauppajärjestö WTO:n Dohan "kehityskierros" ovat kaikki tuottaneet tukun normeja, joita niin kehitysmaiden kuin kehittyneiden maiden tulisi noudattaa.

Normien kautta määrittyy esimerkiksi se, miten kansainvälinen vastuu maapallon tulevaisuudesta jakautuu, miten kehitysyhteistyön avunantajan ja vastaanottajan tulisi toimia, kenen köyhyyttä poistetaan tai millaisin säännöin heikoimpien talouksien kanssa tulisi käydä kauppaa ja investoida, jotta kehityspoliittisen päämäärät toteutuisivat.

Kaikki normit eivät kuitenkaan liity arvoihin vaan myös materiaalisiin intresseihin. Eri vaihtoehtojen kilpailussa muut kuin kehitysintressit voivat saada etusijan, mutta toiminta perustellaan edelleen yhteisiin arvoihin vedoten.

Normit ovat myös tulkinnanvaraisia. Se, jolla on valta, pystyy viime kädessä muuttamaan niitä tai määrittelemään, kuinka normien noudattamisessa on onnistuttu. Dominoivien normitulkintojen sisäistäminen tapahtuu lähes huomaamatta ja ajattelumme lukkiutuu.

Vuosituhattavoitteiden arviointi on hyvä esimerkki siitä, miten kehitysmaille asetetut tavoitteet saavat osakseen valtaosan kansainvälisestä huomiosta, kun taas globaalin kumppanuuden tarkastelu on jäänyt selvästi taka-alalle. Keskustelu pyörii kehitysyhteistyön ympärillä vallitsevien normien mukaisissa avunsaaja-avunantaja -asemissa.

* * *

Mutta paineet normikehitystä kohtaan kasautuvat. Vuoden 2015 jälkeiset kehitystavoitteet on jo nyt ladattu täyteen odotuksia, jotka haastavat perinteisiä normeja. YK peräänkuuluttaa maailmanlaajuista mullistusta ja uutta universaalia kehityksen uusjakoa.

Tarjolla on ainutlaatuinen tilaisuus tarkastella kehitystavoitteiden lisäksi koko kansainvälisen kehityspolitiikan normistoa. Tilanteen voisi hieman nostalgisesti rinnastaa 1970-luvulla virinneeseen visioon uudesta kansainvälisestä talousjärjestelmästä.

YK:n viesti on optimistinen: kestämätön kehitys ja köyhyys ovat ratkaistavissa oleva ongelma, jos poliittista muutostahtoa löytyy. YK:n missio ei ole helppo, sillä kaikki kehitysmaat, nousevat taloudet, perinteiset avunantajat, järjestöt, yritykset ja koko finanssimaailma tulisi saada universaalin kehitysnormiston taakse.

Se, millaisia uusia periaatteita vuoden 2015 jälkeinen kehitysagenda sisältää, ratkaistaan pian. Toistaiseksi kutsuun on vastattu hyvin vaisusti ja varoen.

Kirjoittaja on EU:n kehityspolitiikkaan erikoistunut tutkija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.