Vieraskolumni

Nollatoleranssi

Onko köyhyys riittävä peruste epäillä ihmistä rikolliseksi? Keski-Amerikassa ajetaan kovaotteista politiikkaa jengiläisten kitkemiseksi kaduilta.
Marko Lehto
8.11.2004

Nimi

Voiko köyhän ihmisen laittaa telkien taakse rikollisuuden vähentämiseksi ja näin parantaa varakkaan yläluokan turvallisuutta? Saako nuoren pidättää epämääräiseksi ajaksi, jos hänellä on tatuointeja tai jos hän pukeutuu nuorisomuodin mukaisesti? Voidaanko nuoret, joilla on korvarenkaita tai liina päässä, poistaa ravintolasta, vetoamalla ennakoitaviin järjestyshäiriöihin?

Näistä kysymyksistä on keskusteltu tämän vuoden aikana sekä Hondurasissa ja El Salvadorissa, joissa valtiot ovat päättäneet aloittaa kovan käden politiikan "maroja" vastaan, ilmoittamalla toleranssin olevan nolla näiden rikollista toimintaa kohtaan.

***

Keitä nämä "marat" sitten ovat?

Mara-jengit ovat trooppinen versio Yhdysvaltojen jengeistä. 1980-luvulla El Salvadorissa riehui sisällissota ja nuoret lähtivät maasta pakoon välttääkseen värväyksen armeijaan tai vasemmistokapinallisten riveihin. Suuri osa näistä nuorista päätyi Yhdysvaltojen länsirannikolle, missä he löysivät uuden kulttuurin, joka oli heitä kohtaan marginalisoiva ja aggressiivinen.

Aluksi jengiytyminen oli osa nuorten henkiinjäämisstrategiaa ja tapa suojella omaa kulttuuria ja korttelia muiden siirtolaisryhmien tapaan. Myöhemmin mukaan tulivat huumekauppa, kidnappaukset, autovarkaudet, palkkiomurhat ja muut jengeille tyypilliset aktiviteetit.

Jäätyään kiinni rikoksista nuoret lähetettiin takaisin kotimaahansa. He toivat mukanaan ajatuksen jengiytymiseen kuuluvista rituaaleista, pukeutumiskoodista ja rikollisesta toimintamallista. Mara-jengit olivat syntynyt. Jengit jakautuvat joukko-osastoihin, joista kuuluisin ja vaarallisin on Hondurasin "Maras-17".

***

Hondurasin nykyinen presidentti Ricardo Maduro joutui marojen väkivallan uhriksi ennen poliittista uraansa. Marat tappoivat hänen poikansa. Vaalikampanjassaan Maduro esitteli kovan käden politiikkansa maroja vastaan - kirjaimellisesti "mano duro". Tästä laittoi paremmaksi El Salvadorin nykyinen presidentti Saca, joka kampanjassaan esitteli marojen vastaisen ohjelman nimeltä "mano super duro". Turvattomaksi itsensä tuntevan yläluokan äänet oli näin kalastettu.

Sekä Hondurasin että El Salvadorin presidentit valmistelivat virkaan astumisensa jälkeen lakiehdotukset, joiden tarkoitus oli antaa virkavallalle lähes rajattomat oikeudet marojen toiminnan eliminoimiseksi.

Jos laki olisi tullut voimaan, olisi poliisi voinut pidättää ennalta määrittelemättömäksi ajaksi henkilöitä, jotka täyttivät maroihin kuuluvien jengiläisten tuntomerkit. Tuntomerkit olivat niin epämääräisiä, että lähes kuka tahansa kansalaisista olisi voinut joutua virkavallan pidättämäksi. Suomalaisesta nuorisobaarista olisi näiden tuntomerkkien perusteella voinut marssittaa koko asiakaskunnan putkaan.

Ensisijaisesti lakien toimeenpanosta olisivat kärsineet köyhät kansanosat. Jengiläisten oletetaan tulevan köyhistä joukosta, joten köyhänä oleminen oli jo tarpeeksi vahva tuntomerkki potentiaalisesta jengiläisestä. Lain vastustajat esittivät argumentin, ettei köyhä ihminen ole köyhä omasta tahdostaan, vaan valtion talouden rakenteelliset ongelmat ovat ajaneet ihmiset köyhyyteen. Kysyttiin, miten valtio voi nyt ryhtyä pidättämään köyhiä ja rankaista tällä tavalla heitä epäonnistuneesta tulonjakopolitiikasta vain ennaltaehkäistäkseen varakasta kansanosaa kohtaan suunnattuja rikoksia?

***

Vaikka maroja pidetään uhkana kansalaisten turvallisuudelle, johtuu todellinen turvattomuus päättäjien kyvyttömyydestä luoda kansallista turvallisuuspolitiikkaa ja tavasta kriminalisoida köyhyys. Köyhyys ja rikollisuus mielletään perverssillä tavalla synonyymeiksi. Toisin sanoen päättäjien ajattelun lähtökohtana on, että köyhä on rikollinen ja rikollinen on köyhä.

Kun poliittisten päättäjien pitäisi puuttua köyhyyttä aiheuttavien rakenteiden poistamiseen, niin nyt näissä maissa keskitytään köyhyydestä johtuvien negatiivisten seuraamusten kanssa työskentelyyn. Tämä on hedelmätön lähtökohta rakennettaessa köyhyyden vähentämisen strategiaa, joka kaikissa Keski-Amerikan valtioissa pitäisi olla kansallisen politiikan ykköstavoite.


Kirjoittaja työskentelee Nicaraguassa suomalaisessa kehitysyhteistyöohjelmassa. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.