Vieraskolumni

Nitkahduksesta

Kun runous ei riitä - eli milloin taide tunkeutuu tunnottomuuden alle?
Marie Kajava
16.6.2014

Pitkään mietin, että miksi ihmiset ovat niin kovin totisia ja pohtivia. Että tuoltako pitää näyttää, kun katsoo nykytaidetta. Kävelin läpi Kiasmassa esillä olevan Alfredo Jaarin näyttelyn ensimmäiset kerrokset, eikä mikään vaikuttanut muulta kun muotoon asetellulta kuvalta kärsimyksestä ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta.

Sen kuvan tiedämme jo varsin hyvin. Ja lisäksi sen tunnottomuuden, sen että olemme kyllästetyt etäännytetyillä tunne-elämyksillä ja ei-minkään tekemisellä.

Toki öljyisinä tihkuvat vesitynnyrit Nigeriasta ja kuvat pakolaisleirillä asuvasta vietnamilaistytöstä ja kahtia jaetusta Chilestä ovat tärkeitä, samoin kun on Suomen maahanmuuttopolitiikkaa kritisoiva miljoonan passin pino – mutta mitä sitten?

Chilessä syntyneen nykytaiteilija Jaarin näyttelyn nimi on suomeksi "Kun runous ei riitä". Eipä riitä dokumentaarisuus tai etäinen älyllisyyskään, ajattelin. Ei, jos se ei jätä tilaa omalle tulkinnalle tai tunteille.

Kiinnitin yhä enemmän huomiota muihin museovieraisiin: meihin ulsteritakkisiin hahmoihin kävelemässä opittu ilme kasvoillamme pitkin suoria ja puhtaita museokäytäviä harmaassa maailmanlopun näytelmässä.

* * *

Täytyy myöntää, että lähes luovutin. Mutta yhtäkkiä jokin nitkahti. Ja tämä tapahtui vieläpä sellaisen teoksen edessä, jonka tiesin entuudestaan. En ajatellut, että siinä olisi mitään kiinnostavaa perinteisen Afrikka-kuvastoon liittyvän mediakritiikin lisäksi. Tiesin jo, että valokuva on todellisuuden rajaamisen asia, ei välttämättä todellisuutta itseään.

Edessäni olivat Time-lehden kannet, jotka käsittelevät Afrikan mannerta – yhteensä yhdeksän kansikuvaa vuosilta 1987–2006. Kansikuvista kolme oli mustavalkoisia. Kuudessa kannessa oli nälkiintynyt lapsi, kolmessa villieläin, kolmessa kärsivä äiti. Kaikkiaan kuudessa – eli kaikissa muissa paitsi kuvissa, joissa oli villieläimiä – oli kärsimystä. Lisäksi kuvat joko toivat henkilön tai eläimen kasvot aivan lähelle tai esittivät ne silhuettimaisen etäisinä. Yhdessäkään kuvassa ihminen tai eläin ei tehnyt mitään aktiivisesti.

Kansissa oli sanoja kuten "famine" (nälänhätä), "agony" (kärsimys), "world's most dangerous diseases" (maailman vaarallisimmat taudit), "the world's deadliest war" (maailman tappavin sota) ja aids. Lisäksi kissaeläinten ja suuren gorillan kuvien yhteydessä oli sanoja "last eden" (viimeinen paratiisi), "Africa – an essay" (Afrikka, essee), "big cats" (isot kissat).

Vastakkainasettelu "kärsivästä maanosasta" (he/Afrikka ) ja "ulkopuolisesta auttajasta" (me/maailma/Yhdysvallat) korostui silmiinpistävänä otsikoinneissa: yhdessä sanottin "Somalia – The U.S. To The  Rescue" – ja toisessa "Famine – Why are Ethiopians starving again? What should the world do – and not do?"

Jaarin teos "From Time to Time" (2006) teki minut ensin hyvin surulliseksi ja sitten vihaiseksi. Uskon, että syy piilee siinä, että teos ei leikkinyt älyllisyydellä, ei hyvin ajatellulla ja etäisesti toteutetulla kuvastolla. Kokonaisuutena se osoitti – ja osoitteli, jopa moralisoi – maailman törkeyden ja moraalin puutteen täysin häpeilemättä. Tuon purkauksen jälkeen jäi tilaa omille ajatuksille ja tunteille.

* * *

Tunteet sekoitetaan herkästi tunteiluun. Tunteiden merkitystä vähätellään vellomisen kaltaisilla verbeillä. Puhutaan siitä, miten ihmiset kylpevät syyllisyydessä tai kokevat passiivisina sympatiaa ja jopa sääliä toista kohtaan, hukkuvat huonoon omatuntoon oman hyväosaisuuden vuoksi, jäävät jumiin asioihin-joita-pitäisi-tehdä.

Toivon, että tunnetta ei tässä sekoiteta tunteiluun.

Jokin toinen teos saattaa nitkauttaa toisen katsojan tunteita. Minulle suurin osa Jaarin teoksista jäi –  rehellisyyden nimissä – etäisiksi, pätevän muotoisiksi, jo ajatelluiksi ja vaille happea. Edellisen lisäksi ainoastaan teos "The Sound of Silence" (2006) jäi ajatuksiini.

Istuin pitkään pimeässä boksissa. Teos kertoi eteläafrikkalaisesta valokuvaaja Kevin Carterista, joka otti vuonna1993 legendaariseksi, kritisoiduksi, täysin moraalittomaksi ja palkituksi osoittautuneen kuvan nälkiintyneestä sudanilaisesta lapsesta ja korppikotkasta. Carter otti kuvan mutta ei auttanut lasta, joka oli matkalla ruokapisteelle. Myöhemmin Carter teki itsemurhan.

Teoksesta en sano muuta, kun että se on mielestäni suuri.

Tonight No Poetry Will Serve -näyttely Nykytaiteen museo Kiasmassa 7. syyskuuta saakka.

Marie Kajava on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.