Vieraskolumni

Niittinaamat & tuulipukukansa

Maailmanparantajilla on imago-ongelma, sillä tyyli on aina kannanotto.
Pasi Nokelainen
26.9.2006

Pasi Nokelainen (kuva: Mikko Toivonen) Aika moni järjestöaktiivi voi tutustua imago-ongelmaansa katsomalla peiliin: ulkonäkö ja erityisesti pukeutuminen vieraannuttaa hyvän asian puolesta kamppailevia ihmisiä "valtaväestöstä".

Ongelma syntyy siitä, että juuri tämä valtaväestö pitäisi voittaa ajettavien asioiden taakse, sillä ilman tuntuvaa poliittista painetta ei päättäjien kannata olettaa toimivan halutulla tavalla. Ja painetta on vain silloin, jos esimerkiksi ympäristöverojen tai kehitysyhteistyömäärärahojen taso ei ole "ihan sama" suurelle joukolle äänestäjiä.

Ilmastomuutoksesta kertovat tietolehtiset tuskin menevät kuin kuumille kiville, jos niitä ojentaa ohikulkijoille esimerkiksi niittinaamainen aktiivi. Siksi ei ole ihan turhaa pohtia, haittaako oma olemus sanoman perille menoa. Ulkoinen olemus voi olla kuin kohinaa puhelinlinjalla, joka estää tärkeiden tietojen vastaanottamisen.

***

Vaikeaksi asian tekee, että kysymys on myös ahdasmielisyydestä ja rajoittuneisuudesta. Torjuntareaktio iskee päälle vain sen tähden, että toisella sattuu olemaan rastatukka tai Maailmankaupasta ostetut vaatteet. Tyyli on aina kannanotto. Myös silloin, kun sitä ei ole tarkoitettu sellaiseksi.

Vaatteet olivat myös minun aatteeni, kun yläasteella ja lukion alkuaikoina pukeuduin esimerkiksi myrkynvihreisiin farkkuihin, joiden lahkeista olisi ollut hyötyä purjeveneessä. Hopparityyliin kuuluvista housuista en luopunut, vaikka äitini niitä kovin koetti piilottaa ja ne viipyivät aina pesussa selvästi muita pidempään.

Rotuerottelu - näkyvä tai piilotettu - ja muut epätasa-arvon ilmenemismuodot vihastuttavat minua edelleen, vaikka käytin kuuden vuoden ajan pelkästään suoria housuja. Eikä arvoasetelmani kääntynyt uuteen asentoon edes viime keväänä, kun yhden miehen farkkulakkoni loppui.

***

Siinä missä monen urheilusukankuluttajan kannattaisi pohtia, olisiko tuolla erikoisennäköisellä ihmisellä kuitenkin jotain tärkeää sanottavaa, voisivat aktivistit miettiä, tekeekö tuulipuku ihmisestä kykenemättömän ymmärtämään esimerkiksi globaalin tulonjaon epäoikeudenmukaisuutta.

Pukeutumisella ja tyylillä viestitään myös kuulumista johonkin. Näissä piireissä se jokin on tiedostavan avantgarden terävin kärki. Valitettavasti samalla saatetaan missata mahdollisuus laajentua pienestä etujoukosta isompien joukkojen liikkeeksi.

Vaate- ja tyylivalinnat ovat myös mahdollisuus vaikuttaa omilla kulutuspäätöksillä. Ei ole aivan sama, ostaako esimerkiksi käytettyjä vaatteita vai lapsityövoiman käytöstä epäillyn ison brändin merkkivaatteita.

Silti kulutuspäätöksiin perustuvassa vaikuttamisessa minua häiritsee se, että se jos mikä on "ääni per euro" -demokratiaa. Tililleni tipahtava summa määrää vaikutusvaltani rajat ja minua suurempaa palkkaa saavalla ihmisellä on väistämättä enemmän valtaa kuin minulla.

Ideaalitilanteessa voi ostaa vaatteita mistä tahansa pelkäämättä, että sen valmistuksessa on vaarannettu esimerkiksi lapsen terveyttä. Shoppaaminen ilman tunnontuskia onnistuu vain, jos päättäjät pitävät huolen esimerkiksi lasten oikeuksien julistuksen toteutumisesta myös käytännössä. Poliitikot tai yritysmaailman johtajat eivät sitä tee, ellei riittävän iso joukko yhdy vaatimukseen.

Olisi sääli, jos joukko jäisi pieneksi niin pinnallisen syyn kuin vaatimusten esittäjien vaateparren vuoksi. Se olisi typerää, mutta inhimillistä.

***

Tyylikäs voi olla myös tiedostavasti. Vihreiden Oras Tynkkynen osti puvun kirpputorilta välittömästi noustuaan varapaikalta eduskuntaan kesällä 2004. Tosin Tynkkysen vei ostoksille Pirkanmaan vaalipiirin valtamedia Aamulehti.

Ja sitä paitsi reilun kaupan vaatteita voi ostaa tavarataloista jo ainakin Lontoosta ja sieltä ne saapuvat - ironista kyllä - muiden uusien muotien tavoin vääjäämättä myös Suomeen.

Kirjoittaja työskentelee Kepassa kampanjatoimittajana. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.