Vieraskolumni

A niin kuin apua Afganistaniin

Suomen johtavilla ulkopoliitikoilla on selvästi Afganistanin auttamisen suhteen "jotain tarttis tehrä" -tahtotila. Mitä se jokin on, onkin jo vaikeampi kysymys.
Pasi Nokelainen
18.9.2007

Pasi Nokelainen (kuva: Mikko Toivonen) Presidentti ja valtioneuvosto päättivät 14. syyskuuta lisätä humanitaarista apua Afganistaniin jo tänä vuonna (ks. valtioneuvoston tiedote). Ruotsin kanssa päätettiin aloittaa neuvottelut alueellisen kriisinhallintajoukon johtovastuun jakamisesta Pohjois-Afganistanissa. Sen sijaan kehitysyhteistyön lisäämisestä ei vielä päästy sopuun.

Helsingin Sanomien (15.9.) tietojen mukaan ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok.) olisi halunnut lisätä Suomen apupanosta noin miljoonalla nykyisestä kymmenestä miljoonasta, mutta hanttiin pani ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen (kesk.).

Avun määrää ja auttamisen tapoja onkin syytä pohtia rauhassa, koska suurvaltapolitiikka ja monet epävarmuustekijät kietoutuvat Afganistanissa monimutkaiseksi yhtälöksi.

***

Osa Suomen kehitysyhteistyömäärärahojen euromääräisestä kasvusta on luonnollista kanavoida Afganistaniin. Sotien runtelema, vailla meriyhteyttä olevana ja äärimmäisen köyhänä maana Afganistan on apunsa ansainnut. Tilanne maassa on muuttunut niin sekasortoiseksi, että sille ei ole pystytty viime eikä edellisvuonna laskemaan edes YK:n inhimillisen kehityksen indeksiä.

Viimeisen kerran indeksi on laskettu vuonna 2004. Tuolloin Afganistan sijoittui sijalle 173 yhteensä 178 maan joukossa. Varmaa on, että esimerkiksi Afganistanin äitiyskuolleisuus on yksi maailman korkeimpia. Sama pätee lapsikuolleisuuteen, joka on tuoreiden uutisten mukaan saatu lähes kaikkialla muualla maailmassa laskuun parantuneen perusterveydenhuollon ansiosta.

Kaikesta tästä huolimatta en olisi valmis tekemään Afganistanista yhtä Suomen kehitysyhteistyön pääkohdemaista, kuten puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) kesällä lehtihaastattelussa epäsuorasti esitti. Kysymys on tulossa ajankohtaiseksi hallituksen uudessa kehityspoliittisessa ohjelmassa. Huhujen mukaan yksi aasialainen maa, Vietnam, tiputetaan vaurastumisensa vuoksi jossakin vaiheessa pois kahdeksan pääyhteistyömaan listalta.

***

Minua häiritsee pääyhteistyömaaksi nostamisessa kaksi asiaa. Ensinnäkin se alistaisi kehityspolitiikan selvästi suurvaltasuhteiden hoitamiselle ja turvallisuuspolitiikalle: se olisi osaltaan Suomen vastaus Yhdysvaltojen vaatimuksiin lisätä tukea sen terrorisminvastaiselle sodalle.

Myönnän, että tämä ei ole kovin hyvä perustelu vastustaa tuen kohdistamista. Afganistania tai mitään muutakaan maata ei saa syrjiä antipatiasyistä eli sen vuoksi, että se olisi supervallan toivelistalla. Asian periaatteellisesta puolesta on kuitenkin hyvä olla tietoinen.

Toinen varaukseni liittyy siihen, kärsiikö Afganistan todella ulkopuolisen tuen puutteesta. Absoluuttisesti tarkasteltuna varmasti kärsii - ja pahasti, mutta ei suhteellisesti. Pikaisen vilkaisu OECD:n tilastoihin näyttää, että Afganistan saa jo tällä hetkellä kuudenneksi eniten virallista kehitysapua suhteutettuna maan bruttokansantuloon: 38,6 prosenttia.

Kun tilastoista siivotaan vielä lilliputtivaltiot Mikronesia, Sao Tome & Principe ja Salomonsaaret pois, on Afganistanin lukema maailman kolmanneksi korkein. Sen edelle kiilaavat vain Liberia ja Burundi.

Vertailun vuoksi: käytäväpuheissa uudeksi aasialaiseksi pääyhteistyömaaksi myös tyrkyllä olevien Laosin ja Kambodzhan saama apu suhteutettuna niiden bruttokansantuloon on 11,2 ja 10,4 prosenttia. Tämä suhdeluku on mekaaninen mittari ja yhteistyömaita valittaessa täytyy huomioida muitakin seikkoja, mutta näiden lukujen valossa ei voida sanoa, että suomalaisten veronmaksajien rahoja tarvittaisiin kaikkein kipeimmin aasialaisista valtioista juuri Afganistanissa.

No, saattaa tosin myös käydä niin, että vastuuministeri Väyrynen haluaa laittaa koko maakohtaisen keskittämisajattelun uusiksi, kuten hän on vihjannut julkisissa esiintymisissään.

***

Se, miten ja mihin apua annetaan, ei myöskään ole aivan yksinkertainen kysymys.

Suomen tämänhetkisestä Afganistan-rahoituksesta pääosa kanavoidaan Maailmanpankin ja YK-järjestöjen hallinnoimien monenkeskisten rahastojen kautta. Ensi viikolla julkaistavassa Afganistanin kansallisessa inhimillisen kehityksen raportissa todetaan ennakkotietojen mukaan, että korruptio haittaa jälleenrakennusta ja vaikeuttaa ulkomaisen avun tehokasta käyttöä.

Hanskoja ei silti kannata lyödä tiskiin, vaan tehostaa korruption vastaista taistelua ja oikeussektorin kehittämistä, sillä ei kai kukaan usko, että konflikti voidaan ratkaista asein. Yksi ensimmäisistä suomalaisista, joka on sanonut tämän ääneen, on yleisesikuntaeverstiluutnantti Jouni Laari.

Laari kirjoittaa Ulkopolitiikka-lehden numerossa 2/2007, että pääsyynä Afganistanin konfliktin jatkumiselle ovat suunnattomat huumevoitot. Taliban-hallinnon kukistumisen jälkeen uudelleen käynnistynyt oopiumin ja heroiinin raaka-aineena käytettävän unikon viljely tuottaa vuosi vuodelta suurempia satoja.

Nopeita ja helppoja ratkaisuja ei ole. Laarin mukaan kansainvälisten toimijoiden unikkoviljelmien tuhoamisstrategia on pakottanut viljelivät hakemaan turvaa hallituksen vastaisilta ääri-islamilaisilta ja talibaneilta. Laari kertoo ehdottaneensa jo vuonna 2004 ISAF-kriisinhallintaoperaation ja Yhdysvaltojen johtaman liittouman ylimmälle johdolle laaja-alaisempaa kehityspolitiikkaa.

ISAFin operaatioiden pääsuunnittelijana työskennelleen Laarin strategiassa Afganistaniin perustettaisiin muun muassa köyhien pankkeja Bangladeshin malliin. Mikrolainoilla viljelijät voisivat maksaa velkansa huumeparoneille ja siirtyä muuhun viljelyyn. Luotot mahdollistaisivat myös työtä tarjoavan yritystoiminnan syntymisen. Tällä hetkellä maan paras "työnantaja" on taliban-liike, joka maksaa taistelijoilleen 120 dollaria kuussa.

Maahan pitäisi Laarin mukaan luoda myös maataloustukijärjestelmä, joka takaisi sen, että viljelijä saisi esimerkiksi vehnästä samanverran tuloja kuin unikosta.

Saadaanko nämä asiat aikaan muulla kuin kehitysyhteistyörahoilla?

Kirjoittaja on Kepan tiedottaja. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.