Vieraskolumni

Nauru ja maailmanloppu

Maailmanloppu ei ole tulossa, se on täällä. Nauru-saari, Aral-järvi, Sahelin autiomaa tai Koillis-Viron palavankiven alue ovat esimerkkejä elinkelvottomiksi muuttuneista alueista.
Janne Saarikivi
17.10.2004

Janne Saarikivi

Pikku-uutinen ihmetytti viime keväänä: Naurun saarivaltio, siis kokonainen maa, on ajautunut konkurssiin. Nyt vain karttakirjaa etsimään.

Nauru on maailman pienin tasavalta Tyynessä meressä, pinta-alaltaan huikeat 21 neliökilometria eli vähän enemmän kuin Lauttasaari. Asukkaita on toistakymmentätuhatta, pääkieli: nauru.

Vielä 1970-luvulla Nauru oli alueensa rikkain valtio. Saaren varallisuus perustui lannoitteissa käytettävän guanon, proosallisemmin sanottuna linnunkakan louhimiseen. Sitten koko saari astui paskaan.

Tällä hetkellä neljä viidesosaa saaresta on elinkelvotonta. Intensiivinen guanon louhinta on johtanut valtaisaan eroosioon. Ilmastonmuutos uhkaa pyyhkäistä matalasta saaresta loputkin mereen.

Huono hallinto on paljolti tuhlannut guanon louhinnasta saadut rahat. Jäljellä on elinkelvoton saari ja satoja miljoonia velkaa. Se on kohtalokasta, koska saaren asukkaat ovat riippuvaisia tuontielintarvikkeista. Edessä on paikallinen maailmanloppu.

***

Naurun tapaus ei paljon naurata. Ja vaikka se on sattunut kaukana, on se pelottava kuva tiestä jolla kaikkialla kuljetaan. Maailmanloppu ei ole tulossa. Se on täällä jo.

Nauru-saari, Aral-järvi, Sahelin autiomaa tai Koillis-Viron palavankiven alue ovat esimerkkejä elinkelvottomiksi muuttuneista alueista. Kymmeniätuhansia neliökilometriä maata on tuhoutunut, ehkä lopullisesti.

Ai niin, jos joku ei sattuisi tietämään: kyseessä ei ole jumalallinen rangaistus, vaan huonon politiikan ja typeryyden seuraukset.

Joku viisas on sanonut, että maailma ei lopu suureen pamahdukseen, vaan pieneen pihahdukseen. Silti useimmat meistä odottavat ainakin alitajuisesti näyttävää loppua: ydinpommeja, meteorisadetta ja pasuunamusiikkia.

Niitä ei tule.

Keskuudessamme on monia, jotka ovat kokeneet maailmanlopun. Koskemattomia erämaita lapuudessaan samoillut tietää, että paikalla on tänään monokulttuurinen puupelto. Karjalan evakot jättivät taakseen valmiin maailman ja se katosi. Inkerinsuomalaistenkaan kotimaata ei enää ole: siellä on öljysatamia, uusia taajamia ja niissä vieras kansa.

Australiaan emigroituvien naurulaisten jälkeläiset eivät hekään tule koskaan tuntemaan vanhempiensa maailmaa, paratiisisaarta, koska heilläkin kävi kylässä maailmanloppu.

Maailmanloppu tuhoaa jo saaria, niemiä ja rannikoita. Se tuhoaa kansoja ja kieliä. Ja se uhkaa kuolettavan vakavasti myös sitä, mikä on kaikille yhteistä: ilmaa, merta, maaperää.

Joka viikko kuolee sukupuuttoon korvaamattomia eliölajeja. Koko ajan katoaa elinkelpoisia ja viisaita paikalliskulttuureja. Joka vuosi vähenee maapallon elinkelpoinen pinta-ala. Ja entistä pienemmällä alalla asuvassa, entistä suuremmassa massassa ihmisiä on siinäkin entistä vähemmän "maailmaa". Kulttuuri on kaikkialla entistä homogeenisempaa.

***

Lopulta meidän kaikkien käy huonosti. Silti kukaan tuskin koskaan pääsee sanomaan: Tämä on loppu.

Nobel-palkittu unkarinjuutalainen Imre Kertész kuvaa romaanissaan "Kohtalottomuus" joukkotuhon psyykkistä todellisuutta hätkähdyttävällä tavalla. Hän kuvaa ihmisiä, jotka olivat tottuneet luottamaan siihen, että elämä jatkuu. Täynnä yhteistyökykyä he sopeutuivat ympäröivän yhteiskunnan rasismiin ja lopuksi kävelivät polttouuniin toivotellen toisilleen kohteliaasti: teidän jälkeenne.

Tavassamme sietää luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, paikallisia ekokatastrofeja ja kapenevia elinmahdollisuuksia on havaittavissa sama dynamiikka.

Me emme syö valaita tai hylkeitä kuten edelliset sukupolvet, koska ne ovat käyneet vähiin. Tämä on meistä normaalia ja enemmänkin: moraalista. Pian emme syö myöskään merikalaa emmekä äyriäisiä. Lapsemme oppivat sydämestään paheksumaan niitä, jotka vielä haluavat syödä merten viimeisiä eväkkäitä. Niitä, jotka joskus olivat herkkuruokaamme.

Lopuksi syömme pelkkää tattaria ja riisiä. Ja varmaan silloinkin vielä jostain löytyy kirkasotsaisia asiantuntijoita, jotka käyrien avulla todistelevat, että elintaso kasvaa.

Meidät on rakennettu siten, että toivomme, vaikka toivoa ei ole. Siksi loppu ei ole kauhea. Internetistä löytyy kuvia, missä naurulaiset heiluttavat, hymyilevät ja toivottavat tervetulleeksi saarelleen.

Niin on myös tämän kaiken viimeinen pihahdus oleva hyvin hiljainen, eikä sitä ole kuulemassa monikaan. Se on oudosti kaikuva, surumielinen nauru.

 

Kirjoittaja on Tarton yliopiston suomen kielen ja kulttuurin vieraileva lehtori. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.