Vieraskolumni

Native pride

Me onnekkaat suojelemme vieraita kulttuureja, mutta usein hyväntahtoinen toiminta johtaa vain pahaan krapulaan.
Olli Seuri
8.2.2011

Aivan vasta julkaistiin kuvia eristäytyneestä heimosta Brasilian ja Perun rajalla. Ja viime marraskuussa julkisuuteen vuoti videomateriaalia uudesta heimosta, joka löytyi Amazonin alueelta Perusta. Kuvissa näkyy pieniä, laihoja ja vähäpukeisia ihmisiä. Juuri sellaisia alkuasukkaita kuin vanhoissa nuorten seikkailukirjoissa. Tosin nämä eivät uhanneet keittää ketään padassa, vaan näyttivät enemmänkin uhreilta. Lopulta laittomat puukauppiaat ja kokanviljelijät saavuttavat heimojen asutukset syvällä viidakossa.

Nopeasti mieleen juolahti ajatus siitä, että mitähän näille ihmisille tehdään. Voitaisiinko heitä esitellä vaikka sirkuksessa? Sitähän nuo nettivideot melkein ovat. Tai pistää kaivokseen pakkotyöhön? Näinhän intiaaneille on vuosisatojen saatossa tehty.

Yksi vaihtoehto olisi tietysti saartaa ihmiset oman tyranniansa alle reservaattiin ja antaa huonon omatunnon kolkuttaessa kasinoluvat kaupan päälle.

Yleensä eristäytyneiden kulttuurien "suojelu" ei ole mennyt ihan putkeen. Tauteja on vaikea hallita, ja meidän kulttuureistamme paheet leviävät nopeammin kuin hyveet.

***

Pääsin viime toukokuussa tutustumaan autonomisen Kuna-yhteisön juhlaan Arquíassa Kolumbiassa. Kuna-väestöllä on vahva autonominen asema Panamassa Kuna Yalan alueella, mutta Kolumbiassa he ovat vain pieni alkuperäiskansa monien muiden joukossa.

Patikoidessamme paikalle aamuisen vesisateen läpi tiesimme vain, että kyseessä olisi eräänlainen initiaatiojuhla. Teinitytön oli aika tulla naiseksi. Kun saimme luvan lähestyä juhlapaikalla yhteisön johtajaa, pelin henki oli selvä. Johtaja oli niin jurrissa, ettei pystynyt sanomaan saammeko jäädä seuraamaan juhlaa vai emme. Hän pysyi juuri ja juuri pää nuokuksissa puupenkillä. Paikan ainoa kravatti oli siististi vatsan päällä. Lippistä koristi valkopääkotkan kuva ja teksti Native Pride.

Jäimme juhlatilaan tunniksi. Elämäni mahdollisesti pisimmäksi tunniksi. Sylissäni istui kahdesta kolmeen keski-ikäistä miestä, jotka tarjosivat chichaa - maissipontikkaa - ja yrittivät paljastaa perimmäiset motiivimme vierailulle. Yksi miehistä tavasi muutamaa englannin- ja saksankielistä sanaa.

Pienen tutustumisleikin jälkeen moni kyseli, millaisen projektin minä ja ystäväni aioimme aloittaa heidän yhteisössään. Kuinka ajattelimme auttaa heitä? Hetki meni ennen kuin tajusin, että kyse olisi tietysti kehitysyhteistyöstä.

Ainoa hyvä kysymys oli se, että miksi te voitte tulla tänne pällistelemään meitä, mutta me emme voi tulla vierailemaan teidän maahanne. Siihen en osannut vastata. Vaikka ajattelin kyllä, että ulkoministeriö voisi laupeudessaan vaikka rahoittaakin tyttöjen tanssiryhmän Maailma kylässä -festivaalille. Siis jos joku jaksaisi käydä lomakeruljanssin porukan puolesta läpi.

***

Näistä ryhmistä - joita kutsuttiin konkistadorien karkean virheen vuoksi pitkään intiaaneiksi - puhutaan nyt alkuperäiskansoina. Englanniksi sana on indigenous ja espanjaksi indígena. He ovat siis syntyneet siellä, missä asuvat. Sittemmin muut ovat tulleet ja maailma ympärillä on muuttunut.

Voi vain kuvitella, millaisessa limbossa esimerkiksi tapaamani kunat kasvavat. On oma hallinto, mutta ei valtaa. On oma kulttuuriperintö, mutta risti kaulassa kertoo kristinuskosta. On omat perinteet, mikä tarkoittaa keskinkertaisten koristeltujen kankaiden ja korujen kaupittelua ulkopuolisille. Käytännössä ulkopuoliset kuitenkin haluavat tirkistellä tai varastaa autonomisen alueen luonnonvarat. Jos nyt edes tietävät koko kansan olemassaolosta.

Kulttuurien elinvoiman kannalta alkuperäiskansojen elävät museot ovat todennäköisesti maailman surullisimpia paikkoja. Niissä alkuperäisväestö esittää, performoi, pystyyn kuolevaa kulttuuria. Niissä on vallalla Disneylandin kaltainen illuusio: toiset esittävät ja toiset maksavat – esimerkiksi dollarin per valokuva. Lapsien tavoin tosin jotkut turistit luulevat saaneensa kosketuksen johonkin aitoon ja ihmeelliseen. Mutta lievätkö "aidot" reservaatit sen onnekkaampia paikkoja?

***

Palataanpa Peruun.

Perun hallinto yrittää suojella Kugapakor Nahua Nantin luonnonsuojelualueelta löytynyttä yines-heimoa. Onnea vaan heille, sillä Amazonin sademetsien merkitys kasvaa koko ajan.

Ei varmasti ole oikein, että Amazonin syvyyksiin ehtivät ensimmäisenä laittomat maankäyttäjät, eivätkä viranomaiset. Itse asiassa nykymaailmassa tuntuu järjettömältä, että me emme tunne vielä näitä alueita. Samaan tapaan on älytöntä, että esimerkiksi alkuperäisväestön autonomisten alueiden ja sissien vuoksi Pan-Amerikan moottoritie katkeaa Keski-Amerikan ja Etelä-Amerikan välillä. Kaikki tämä voi olla romanttista, mutta kenen etu se on?

Suurin valkoisen miehen taakka yines-heimon ja vastaavien osalta lienee integroida nämä koskemattomat kansat ajallaan muuhun maailmaan. Siis tähän, mitä suurin osa maapallon väestöstä elää. Tähän missä on telkkarit ja kännykät, supermarketit, autot, virastot ja museot. Tähän missä taudit kiertävät ja paheet kukoistavat.

Kaikessa epäinhimillisyydessään se on todennäköisesti inhimillisintä. Sivistyksestä kertoo lopulta se, miten muutos vuosien saatossa tapahtuu.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jonka palkkakuitissa lukee poikkeuksellisen usein Yleisradio. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.