Vieraskolumni

"Narrien laiva" ajaa karikkoon

Kehitysyhteistyökritiikki on vaikea laji. Uutuuskirja ei tavoita vaikeaa, inhimillistä ja kansainvälistä toimintaa haastavissa olosuhteissa.
Jussi Pakkasvirta
30.10.2013

Kehitysyhteistyöhön kohdistuu usein kohtuuttomia odotuksia. Kehitysyhteistyö on inhimillistä ja vaikeaa kansainvälistä toimintaa – ja lähes aina sitä tehdään erittäin vaativissa olosuhteissa.

Näin pitää ollakin. Julkisella tuella ei kannata vain hoitaa perusasioita tai hallinnoida rutiineja, vaan myös rakentaa uusia toimintamalleja. Tulokset voivat olla välillä aivan muita kuin on tavoiteltu, ja vaikeusasteesta johtuen saavutukset voivat jäädä laihoiksi.

Suomen kehityspolitiikassa on kestävän kehityksen ohella perinteisesti korostettu hyvää hallintoa, tasa-arvoa, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Esimerkiksi demokratiaa on usein pyritty edistämään maissa, joissa hallitukset eivät välttämättä sitä oikeastaan halua. Joskus on jopa tilanteita, että myös paikalla toimivat suomalaiset avunantajat suhtautuvat erittäin kriittisesti omaan työhönsä.

Myös "helpoissa" tapauksissa kansainvälinen apu voi olla vaikeaa toteuttaa. Kun elintarvikkeita viedään pakolaisleirille, välistävetoja ja hyväksikäyttäjiä yleensä löytyy. Inhimilliset olosuhteet kriiseissä ja köyhyydessä vain ovat haastavat.

Kehityshankkeiden pitäisi kärkkäiden kriitikoiden mukaan kuitenkin aina onnistua − paremmin kuin kaiken muun valtion tuella pyörivän toiminnan. Sankaritekoja ei juuri hehkuteta, mutta populistinen kritiikki nousee helposti julkisuuteen.

Suomalaisessa mediassa viime aikoina esiin nostetut Nicaraguassa toteutettujen hankkeiden ongelmat antavat vääristyneen kuvan Suomen 30-vuotisen kehitysyhteistyön tuloksellisuudesta, hinnasta ja koko kehityspolitiikan toimintatavoista. Erityisesti Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski on tarttunut tiukalla otteella Suomen Nicaraguan-kehitysyhteistyöhön.

* * *

Aittokosken kirja "Narrien laiva" on ollut harvinaisen paljon esillä Helsingin Sanomissa koko syksyn: isoja mainoksia, keskustelutilaisuuksia, kirjaan liittyviä artikkeleita ja positiivinen kirja-arvostelu.

Kehitysyhteistyötä monissa luvuissaan isolla nuijalla lyövä teos herättää ajatuksia. Tyylillisesti hienosti kirjoitettu kirja myös imaisee lukijansa. Ansioita siis on.

Kirjaan liittyy kuitenkin isoja ongelmia. Ensimmäinen on tietysti HS:n valtava painoarvo maamme mediakentässä. Kuinka pitkälle lehden ulkomaantoimittaja voi olla samaan aikaan ikään kuin riippumaton kirjailija? Markkinointi ja tutkiva journalismi menevät tällaisessa brändäyksessä osin sekaisin. Aittokosken teos saa myös kohtuuttoman etulyöntiaseman vastaaviin kilpaileviin tietokirjoihin.

Aittokoski esittää voimakasta kehitysyhteistyön kritiikkiä, erityisesti kuvaillessaan Nicaraguaa. Useat hänen oivasti esittämänsä arviot osuvat napakasti. Samalla monet tulkinnat ja erityisesti loppupäätelmät ovat yksiulotteisia. Narrien laiva on sekä henkilökohtainen matkakertomus että melko tendenssimäinen kehitysyhteistyön kritiikki.

Narrien laivassa valitaan lähteitä ja haastateltavia. Se on toki matkakirjailijan oikeus. Aittokoski kulkee maailmalla kuin interreilaaja ja tekee isoja tulkintoja, viipyen muutaman viikon siellä ja täällä. Vapaana kirjailijana, vuorotteluvapaalla. Samalla hän kuitenkin on koko ajan HS:n toimittaja – mitä ilmeisimmin myös vuorotteluvapaallaan, osittaisella valtion tuella. Lehti nimittäin julkaisee kirjaan ja sen taustatyöhön pohjautuvia artikkeleita.

* * *

Aittokoskelle kehityksen suurimpia hidasteita ovat huono politiikka, korruptio − ja poliittisesti ohjautuva kehitysyhteistyö. On "änkyrät sandinistit", "henkilöriitoja", "epämääräisiä tavoitteita", "monimutkainen organisaatio". Kehitysyhteistyö on Aittokoskelle myös vanhaa ja kyynistä kylmän sodan aikaista vasemmisto−oikeistopolitiikkaa. Jatkuvat luonnonmullistukset tai ulkovaltojen rahoittamat sodat ovat tässä Aittokosken luomassa, jotenkin likaisenpoliittisessa kehy-kuviossa lopulta aivan marginaalisia.

Aittokoski puhuu laajan kansalaiskeskustelun tarpeesta ja on huolissaan, että keskustelut jäävät ääripäiden temmellyskentäksi. Omilla teksteillään ja otsikoillaan hän tekee paljon lopettaakseen moniulotteisen keskustelun: "Miljoonia Suomen veroeuroja valui hukkaan Nicaraguassa kehityshankkeeseen", otsikoi Aittokoski Helsingin Sanomissa 14. lokakuuta. Kuviin on kaivettu joku kuluneen mutta silti käyttämättömän näköinen Valmetin traktori kuivassa maastossa. Hyvin ja pitkään palvelleen traktorin tarinaa ei kerrota. Toimittaja kirjoittaa silti yhtäkkiä, samassa artikkelissa, että "Suomella on ollut Nicaraguassa myös onnistumisia".

Vähän jää tilaa kehitysyhteistyön syvälliseen ja monipuoliseen analyysiin, vaikka evaluaatioita on jonkun verran luettu.

Suuri osa lehden lukijoista ei lue kokonaisia juttua vaan vilkaisee otsikot ja kuvat − miettimättä, että kehitysyhteistyö on riskibisnestä − toistan: vaikeaa, inhimillistä ja kansainvälistä toimintaa haastavissa olosuhteissa.

Narrien laivassa puhutaan paljon hyväntahtoisista hölmöistä. Näitä ovat allekirjoittaneen lisäksi muun muassa melko kovissa poliittisissa liemissä keitetyt ministerit ja yksi entinen presidentti. Aittokoski itse esiintyy ulkopuolisena tarkkailijana, kyynisenä älykkönä.

Historiallisten ratkaisujen helppo kritiikki ilman ratkaisumallien tarjoamista ja monipuolista analyysiä ei kuitenkaan ole erityisen briljanttia. Tyyli lukea lähteitä ja valita haastateltavia voi toki olla myös ajattelemattomuutta, sillä köyhyyden ja epäoikeudenmukaisuuden näkeminen on älykköä sentään satuttanut.

On kuitenkin kysyttävä, kenestä on enemmän vahinkoa maailmalle: hyvää tarkoittavista hölmöistä, kyynisistä "älyköistä" – vai interrail-journalisteista?

Kirjoittaja on politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.