Vieraskolumni

Nälänhätien jälkeen

Vaurastuva Etiopia haluaa irti maineestaan nälänhätien maana.
Laura Kihlström
11.11.2014

Tiedän Etiopiasta todella vähän.

Näin tunnen sen jälkeen, kun olen käyttänyt neljä tuntia kahlatakseni läpi sen hallituksen viisivuotissuunnitelman aikavälille 2010-2015. Löydän massiivisesta asiakirjasta paljon unelmia ja kunnianhimoa. Vesivoimaa, aurinkoenergiaa, tehtaita, kaikille ulottuvaa koulutusta, tuottoisampaa viljelyä sekä tavoitteen keskitulotason Etiopiasta vuonna 2025.

Monet unelmista ovat jo käyneet toteen. Viimeisten 10 vuoden aikana Etiopian talouskasvu on ollut vuositasolla 8-10 prosentin luokkaa - luvuista tosin kiistellään - ja valtio on yksi Saharan etelänpuoleisen Afrikan nopeimmin kasvavista talous, Afrikan tiikeri.

Menestyksestään huolimatta etiopialaiset ovat tietoisia maineestaan nälänhätien maana. Siitä maa pyrkii eroon rakentamalla kasvua erityisesti maataloussektorin ympärille. Se on fiksu veto, sillä maatalouteen tehtävät investoinnit kehityksen alkuvaiheessa ovat yleensä kaikista kannattavimpia.

Käytännössä investoinnit tarkoittavat sitä, että kasvatetaan leipäviljojen tuottavuutta. Etiopiassa näitä ovat teff, vehnä, maissi, ohra ja durra. Siksi viisivuotissuunnitelman tärkeimpiin menestysmittareihin lukeutuvat näiden viljakasvien viljelypinta-ala ja hehtaarikohtainen sato.

* * *

Yksi tärkeä asia on 135-sivuisesta asiakirjasta kuitenkin unohtunut: kalorit eivät ole yhtä kuin kylläinen, terve tai tasa-arvoinen kansa.

Se, että onnistutaan tuottamaan omille kansalaisille riittävästi ruokaa, ei vielä tarkoita, että tuotettu ruoka on riittävän ravitsevaa ylläpitämään ihmisten terveyttä tai lasten kognitiivista kehitystä.

Stanfordin yliopiston tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä uudessa julkaisussaan toiseksi ruokaturvahaasteeksi. Se syntyy, kun kehittyvät valtiot haluavat estää ruokapulan ja nälänhädät ja pyrkivät ruokaomavaraisuuteen investoiden pääosin leipäviljoihin.

Näin kuitenkin luodaan tilanne, jossa viljakasvien kysyntä kasvaa suhteettoman paljon. Se johtuu siitä, että leipäviljojen kysynnän tulojousto on positiivinen. Tämä tarkoittaa, että kun ihminen saa hieman lisää rahaa käyttöönsä, hän myös ostaa enemmän viljatuotteita. Kalliimpiin kaloreihin eli vihanneksiin, hedelmiin ja eläinperäisiin tuotteisiin ei myöskään siirrytä, ennen kuin rahaa on kotitaloudessa huomattavasti enemmän.

Ravitsemuksen kannalta se on kinkkinen juttu, koska yksipuolisesti viljoihin perustuva ruokavalio ei yleensä riitä tyydyttämään välttämättömiä ravintoainetarpeita.

* * *

Toinen ruokaturvahaaste ei muodostu ongelmaksi niin kauan, kun suurin osa maan talouskasvusta on riippuvaista matalapalkkaisista aloista, esimerkiksi maataloudesta sekä kukka- ja vaatetehtaista, kuten Etiopiassa on nyt.

Jos ja kun Etiopia kuitenkin haluaa edetä keskitulotason maasta rikkaammaksi, sillä tulee olla terve ja kyvykäs työvoima. Yksinkertaistetaan: anemiasta tai jodinpuutoksesta kroonisesti kärsivä ihminen tuskin perustaa Etiopian piilaakson tai huippututkimusyksikön. Tällaista osaamista kuitenkin tarvitaan siirtymässä vauraaksi maaksi.

Tai käännettynä toisinpäin: jos koko väestön ravitsemuksesta ei kanneta huolta, maan vaurastuessa äkisti iso osa väestöstä voi tippua köyhyysloukkuun, sillä korkeamman palkan työpaikat pysyvät heidän kykyjensä ulottumattomissa.

* * *

Stanfordin tutkijoiden mukaan paras aika toimia ravitsemuksen suhteen on silloin, kun maat ovat ratkaisseet perinteisen ruokaturvaongelmansa eli tuottavat tarpeeksi kaloreita. Etiopian hetki on lähivuosina käsillä.

Käytännössä toiminta merkitsisi valtion toimeenpanemaa ruohonjuuritason ravitsemusopetusta kouluissa ja kylissä sekä peruselintarvikkeiden fortifiointia ja viljelyn monipuolistamisen edistystä.

Tässä valtio kuitenkin törmää suureen ristiriitaan. Miksi se edistäisi viljelyn monipuolistamista, kun se on juuri perustanut talouskasvunsa päinvastaisen strategian varaan? Kehityksen taitekohdassa Etiopia tuleekin tarvitsemaan rohkeita päättäjiä.

* * *

Toinen ruokaturvahaaste kytkeytyy kiinnostavalla tavalla biodiversiteettiin. Tiedetään, että maataloudessa käytettävien viljelykasvien monimuotoisuus on viimeisen 50 vuoden aikana laskenut maailmassa hälyttävästi. Tämä ei ole sattuman kauppaa vaan tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Uusien tutkimusten valossa näyttää nyt siis myös siltä, että viljelyn yksipuolistumisella on paljon kauaskantoisemmat kansantaloudelliset seuraukset kuin arvaammekaan.

Yhteenvedon tekeminen ei ole vaikeaa. Mikäli talouskasvu ja yhteiskunnallinen vakaus ovat jatkossakin menestyksen indikaattoreita, tulisi nousevien talouksien päätöstentekijöiden – ja avunantajien - suunnata katseensa ravitsemukseen.

Kirjoittaja työskentelee apulaisasiantuntijana maatalousprojektissa Etiopiassa. Hän on myös Selam Selam -blogin kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.