Vieraskolumni

Naisia tulee kuunnella oikeasti

Naisia syrjiviä rakenteita ja asenteita ei pystytä kumoamaan pelkillä naisia suosivilla keinoilla, kirjoittaa Nina Suomalainen.
Nina Suomalainen
8.9.2006

Kehityskysymysten parissa työskentelevät ovat melko yksimielisiä siitä, että kehitysmaiden naiset ovat avainasemassa köyhyyden vähentämiseen. Naiset ovat köyhien joukossa monesti kaikista köyhimpiä. Sanotaan, että naiselle kohdistetulla avulla on suurempi multiplikaatiovaikutus kuin miehelle annetulla. Nainen käyttää resursseja koko perheen ja ehkä koko yhteisön hyväksi, kun taas miehille päätynyt apu ei hyödytä yhtä laajaa joukkoa.

Naisten ja miesten välinen tasa-arvo on kehitysmaissa kuitenkin vielä valovuosien päässä ja naisten lailla turvatut oikeudet ja osallisuus resursseista ja päätöksenteosta on marginaalista. Toisin sanoen, naisten oletetaan ottavan kehityksestä täysimääräisen vastuun ilman että heillä on täysimääräisiä oikeuksia.

Naisten aseman parantamista on yritetty kehitysavun kautta monin keinoin. Erityisillä naisten hankkeilla on yritetty parantaa naisten tilannetta, esimerkiksi niin että YK ja sen prosessit ajoivat kaikkien kehittyvien maiden hallintoihin tasa-arvovastuuhenkilöt.

***

Myös monenlaisia naisia hyödyttäviä erillisiä hankkeita on tuettu. Muista hankkeista erillään pidettyjen naishankkeiden huomattiin kuitenkin pitävän naiskysymyksiä marginaalissa silloin kun "oikeaa" kehitystä tehtiin muualla. Alettiinkin puhua valtavirtaistamisesta eli gender mainstreamingistä. Ideaksi tuli, että niin hanketyössä kuin kaikissa poliittisessa päätöksenteossa olisi analysoitava ja eriteltävä miten toimenpiteet hyödyttävät yhtäältä naisia ja toisaalta miehiä.

Valitettavasti on todettava, että tasa-arvon valtavirtaistaminen (ainakin kehityspolitiikassa) on osoittautunut pahasti puutteelliseksi ja joskus pudottanut naiskysymykset kokonaan kehityspolitiikan agendalta. Hanke-ehdotuksissa usein vaaditaan muutaman rivin määrittelyä siitä miten hanke ottaa naiset huomioon. Niissä todetaan ehkä että "naisjärjestöjä on konsultoitu" tai "hanke hyödyttää naisia koska he hyötyvät parantuneesta vedensaantimahdollisuudesta" tai jotain muuta yhtä rutiininomaista.

***

Todellisuudessa naisten aseman parantamiseen käytetyt toimenpiteet purevat hitaasti, monesti siksi, että syrjiviä rakenteita ja asenteita ei pystytä kumoamaan pelkillä naisia suosivilla keinoilla. Onko naisten oikeuksien edistämisessä jätetty huomioimatta yksi tärkeimmistä tekijöistä eli miehet?

Kuvitellaan, että jos naisia "voimaannutetaan" ajamaan omia oikeuksiaan, heidän oikeutensa toteutuvat vaikka rakenteiden staattinen puoli - eli miehet ja miesten käsitykset yksilöiden tehtävistä ja oikeuksista - eivät muuttuisi. Itse syrjiviä ja vinoutuneita rakenteita on pyritty muuttamaan melko heppoisin toimin.

Ympäristön rakenteet ja lainsäädäntö usein mitätöivät naisen oman voimaantumisen. Aivan keskeinen seikka naisten tilanteelle on naisten oikeus maan, kiinteistöjen ja yritysten omistukseen, joka monessakaan kehitysmaassa ei toteudu.

Ugandalainen kirkon työntekijä kertoi tilanteesta, jossa paikallinen nainen oli saanut kehitysjärjestöltä lehmälahjoituksen, jota hänen miehensä oli vaatinut itselleen. Kun nainen ei ollut myöntynyt tähän, mies oli kehottanut naista viemään lehmän pois miehen omistamalta maalta. Joissain maissa taas leski menettää miehensä kuoleman jälkeen koko omaisuutensa miehen sukulaisille kun naisen perintöoikeutta ei ole.

Kehitysjärjestöjen olisikin paljon tehostetummin mietittävä miten voidaan muuttaa naisia syrjiviä rakenteita, kuten lainsäädäntöä. Lukemattomien kehitysmaiden naisilla ei ole yhtäläistä omistus-, perintö- eikä avio-oikeutta miesten kanssa. Miten he voisivat olla tasa-arvoisia kumppaneita edes kehityshankkeissa, jos lailla taataan, että miehet voivat kävellä heidän ylitseen?

Syrjinnän kieltävä lainsäädäntö on peruselinehto tasa-arvolle. Kehitysjärjestöt sekä -rahoittajat tuntuvat pitävän lainsäädäntöhankkeita tylsinä ja niitä seuraavia käytäntöjen muutoksia liian hitaina. Sen sijaan suositaan suoria toimia joissa naisia kyllä autetaan suoraan, mutta rakenteet ja asenteet jäävät muutamatta.

***

Lainsäädännön ja rakenteiden muuttamisen lisäksi kehitystoimijat voisivat myös paljon nykyistä painotetummin nostaa esille naisiin kohdistuvia naisten oikeuksien loukkauksia. Tätä ei toki tarvitse tehdä konfliktinhakuisesti vaan pitkäjänteisellä työllä ja paikallisten ihmisten kapasiteettia ja toimia tukien. Harvoin puututaan tai otetaan esiin teinityttöjen varhaisia avioliittoja ja jatkuvia raskauksia tai seksuaalista väkivaltaa, puhumattakaan naisten terveydelle erittäin haitallista ja jatkuvien synnytysten vuoksi hengenvaarallista perinnetapaa, sukuelinten silpomista.

Silpominen on tabu, jota ei monestikaan haluta nostaa pöydälle, sillä halutaan kunnioittaa paikallisia "tapoja" ja perinteitä. Kaikissa mainituissa asioissa on kuitenkin kyse äärimmäisen syrjivistä ja itsemääräämisoikeutta loukkaavista käytännöistä joita ei voida hyväksyä.

Naiset voivat toimia kehityksen ja köyhyyden vähentämisen "agentteina" vain silloin, jos heidän oma ihmisyytensä ja tasavertaisuutensa täysin hyväksytään ja se toteutuu. Naisten oikeudet ja tasa-arvo eivät toteudu hankehallinnon teknisin poppakonstein tai toistelemalla liturgioita siitä kuinka naisia on taas kuunneltu ohjelmien suunnittelussa.

Naisten tasa-arvoinen rooli kehitysnäkökulmassa toteutuu vain silloin, kun he ovat alusta asti mukana suunnittelemassa, toteuttamassa ja hyötymässä kehitysohjelmista ja kun yhteiskunnan perusrakenteissa heille annetaan täysimääräisen kansalaisen oikeudet.

Kirjoittaja on Kirkon ulkomaanavun kehityspolitiikan koordinaattori. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.