Vieraskolumni

Mustan piispan polvella

Kirkkosidonnaisuus sekä yksilö- että yhteisötasolla näyttää olevan yksi suomalaisen kehitysmaaliikkeen omaperäisistä piirteistä.

Elina Vuola
21.11.2005

Elina Vuola

Olen ollut vuosien mittaan havainnoivinani, että suomalaisessa kehitysmaaliikkeessä ja myös sen pohjalta kummunneessa, nyttemmin merkittävänkin jalansijan saaneessa kehitysmaatutkimuksessa on määrällinen yliedustus kristillisistä perheistä tulevia, ainakin omassa sukupolvessani. Yliedustus koskee myös pappisperheissä kasvaneita.

Onko siis niin, että Suomessa pappien lapsista ei Saksan tapaan tullut terroristeja vaan kehitysmaa-aktivisteja?

***

Papin perheessä kasvaneena ajattelin lapsena, että sitten kun olen aikuinen, lähden lähetystyöhön. Se oli ainoa, tai ainakin pääasiallinen, muoto kiinnostukselleni toisiin kulttuureihin, matkustamiseen, ulkomailla elämiseen ja asioihin vaikuttamiseen.

Meillä, kuten monessa muussakin papin perheessä, ravasi mustia miehiä jo 1960-luvun alussa. Konkreettinen, inhimillinen yhteys Afrikkaan, sen kysymyksiin ja ihmisiin, taisi olla silloin juuri pappien ja muiden kirkon piirissä toimivien aika ainutlaatuinen etuoikeus, vaikka en sitä lapsena sellaiseksi ymmärtänytkään.

Ennen laajamittaista kehitysyhteistyötä ja muita konkreettisen kansainvälistymisen kanavia juuri seurakunnat kutsuivat tänne peräpohjolaan ihmisiä kaukaa etelästä. Se oli lapsen silmin samanaikaisesti sekä kiehtovaa - "eksoottista" - että aivan luonnollista. Kuten lapset aina, mielsin oman perheen elämäntavan normaaliksi ja tavalliseksi.

Pitkällä tähtäimellä ajatellen tällä on ainakin itselleni ollut kaksi seurausta. Ensinnäkin juuri kaukaisten kulttuurien luonnolliseksi ja inhimilliseksi tuleminen varhaisella iällä: Ambo-Kavangon legendaarisen piispan Leonard Aualan polvella lettipäisenä istuminen oli maailman tavallisin asia – hän oli yksi isän kavereista.

Toiseksi kaikkeen tähän tavallisuuteen liittyi voimakas moraalinen eetos: ihmiset jossakin kaukana kärsivät, eivät vain köyhyydestä (tai kristinuskon puutteesta!) vaan myös sellaisista moraalittomista järjestelmistä kuin Etelä-Afrikan apartheid.

Kodissa, jossa äänestettiin kokoomusta ja jossa vallitsi peittelemätön koti-uskonto-isänmaa -henki, sanottiin myös suorasukaisesti: "Rasismi, apartheid, on syntiä." Se kuulostaa aika paljon rankemmalta kuin että "ketään ei saa syrjiä ihonvärin perusteella".

Suomen luterilaisen kirkon rooli juuri eteläisessä Afrikassa on monille tuttua, mutta se pohjautuu tälle hämmentävälle jännitteelle. Poliittisesti muuten konservatiivisissa ja aika passiivisissa piireissä leiskui intohimo Namibian vapauden puolesta ja apartheid-järjestelmää vastaan.

***

Ristiriitaiseksi kaikki lapsena koettu tuli vasta myöhemmällä iällä, kun alkoi tajuta, että lähetystyö ei ehkä olekaan vain pyyteetöntä toisten auttamista tai ainoa väylä omiin seikkailuihin. Sitä alkoi ihmetellä, että miksi niiden siellä kaukana pitää olla kristittyjä, jos heillä kerran on ihan omakin uskonto.

Nykyinen kriittisyyteni lähetystyötä kohtaan nousee myös tästä konkreettisesta ristiriidan kokemuksesta. Viime kädessä kyse on kuitenkin vankkumattomasta uskosta oman uskonnon paremmuuteen, jopa sen näkemiseen ainoana totuutena. Lähetyskäsky alkoi arveluttaa, mutta saiko se uuden muodon kehitysmaa-aktivismissa ja paatoksessa siinä?

Leikki-iässä juurrutettu moraalinen pohdiskelu ja siihen yhdistynyt konkreettinen kokemus "kehitysmaista" on varmaan monen muunkin kehitysmaatoimijan taustalla. Itse asiassa tiedän näin olevankin, mutta yleensä siitä vain lasketaan hyväntahtoista leikkiä. Kyllähän suomalaiset papin lapset toisensa tuntevat, jos ei muuten niin sukunimestä.

Leikinlasku varmaan kertoo samasta ristiriidasta kuin mitä itsekin koen: tausta on tarjonnut samassa paketissa poliittis-eettisen toimintamallin globaalin vastuun kysymyksissä ja aika kyseenalaisen käsityksen oman kulttuurin ylivoimaisuudesta, ainakin uskonnon alueella. Onhan se kieltämättä vähän hämmentävää.

***

Kepan jäsenjärjestöissä on lukuisia lähetysjärjestöjä ja kirkollisia ryhmiä, mikä pohjautuu juuri uskonnollisten tahojen varhaiselle kehitysmaa-aktiivisuudelle lähetystyön muodossa. Toisaalta meitä lähetystyökaapissa kasvaneita, mutta ei ehkä ulostulleita, vilisee samoissa piireissä.

Olisi kiinnostavaa joskus, jollakin tavalla, keskustella asiasta. Onhan kyse paitsi human interest -tyyppisestä halusta tietää ihmisten taustoista myös suomalaisen kehitysmaaliikkeen historiasta ja nykytilasta.

Liioittelenko, jos ajattelen, että tämä kirkkosidonnaisuus yksilö- ja yhteisötasolla on yksi suomalaisen kehitysmaaliikkeen omaperäisiä piirteitä? Jos niin on, mitä se tarkoittaa?

Uskonnollinen kasvatus, ainakin jos se ei ole liian kuristavaa tai ahdasmielistä, antaa kulttuurisen lukutaidon välineitä, joita voi käyttää monella tavalla. En tarkoita, että toisenlaisesta taustasta tulevilla ei niitä olisi, vaan sitä, että ehkäpä sitä voisi enemmän hyödyntää. Uskonnon monimuotoisen ja usein ristiriitaisen roolin ymmärtäminen eri puolilla maailmaa on nykyään välttämätöntä.

Niin ikään monien maahanmuuttajien taustan kokonaisvaltaisessa ymmärtämisessä uskonnollisesta lukutaidosta on hyötyä eikä haittaa. Syvään juurtunut käsitys oikean ja väärän pohdinnan tärkeydestä myös yhteiskunnallisessa mielessä liittyy sekin uskontoon, halusimmepa tai emme.

***

Jaan lopuksi (itselleni aika hellyttävän) kuvan pikku-Elinasta, joka noin 10-vuotiaana voitti Suomen Lähetysseuran lähetysjuhlien lasten tapahtuman kilpailussa pääpalkinnon, muistaakseni afrikkalaislapsen käsin punoman korin. Kilvassa pärjäsi se, joka nopeimmin osasi puhaltaa ilmapallon, sitoa sen ja sitten tussilla piirtää siihen maailmankartan ja sille Suomen luterilaisen kirkon lähetyskentät.

Pallo hallussa siis jo silloin, eikä sitä tee mieli turhan päiten tai väkivalloin puhkaista, vaikka nykyään osaisinkin paremmin piirtää vapaakauppa-alueet ja uudet demokratiat kuin lähetyskentät.


Kirjoittaja on Suomen Akatemian akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.