Vieraskolumni

Murhahupparini

Teoriassa voimme elää täysin ilman eläinten hyötykäyttöä, mutta emme ilman ihmisen tekemää työtä.
Emilia Kukkala
12.8.2014

Kuten kipeästi tiedetään, talousjärjestelmämme perustuu luonnon, eläinten ja ihmisten riistolle. Nykyisin on helppoa kieltäytyä tukemasta eläinten riistoa, mutta ihmisten suhteen on vaikeampaa.

Täysin vegaani elämä on tietysti mahdottomuus siinä missä mikä tahansa täydellinen, mutta ainakin sen tavoittelemiseen keinot ovat jokaisen saatavilla. Ihmisriiston välttämisestä vaikeaa tekee se, että teoriassa voimme elää täysin ilman eläinten hyötykäyttöä, mutta emme ilman ihmisen tekemää työtä.

Ihmisiä ei sentään kasvateta ruuaksi, jalostukseen, maidontuotantoon, koekäyttöön tai päälle puettaviksi, mutta hikipajoissa, tehdashalleissa ja kaivoksissa moni menettää terveytensä, vapautensa ja - tätä vastaan protestoidessaan - myös elämänsä.

Yksittäiseltä ihmiseltä eettisyyteen panostaminen vaatii tiettyä elintasoa. Pienituloisen mahdollisuudet tehdä esimerkiksi kulutusvalintoja ovat rajalliset, mutta toisaalta pienituloiset kuluttavat ja saastuttavat joka tapauksessa huomattavasti vähemmän kuin tiedostavatkin hyvätuloiset. Mutta miten hankkia vaikkapa jokseenkin eettisiä vaatteita ilman, että käytössä on omaisuuksia?

* * *

Tekstiiliteollisuus on tietysti vain häviävän pieni osa koko kompleksisesta koneistosta, joka jauhaa eläinten ja ihmiseläinten elämät ympäri maailman voitontavoittelun polttoaineeksi. On satoja muita teollisuudenaloja, ja nekin ovat vain ohut siivu kokonaisuudesta.

Tekstiiliteollisuus on kuitenkin helppo ja laajalti käytetty esimerkki – eikä syyttä. Bangladeshilaisen Rana Plaza -tekstiilitehtaan romahdus viime vuonna oli hirvittävä muistutus alan arjesta.

Yhdysvaltalaisen The Source -aikakauslehden mukaan kauppaketjun, joka maksoi korvauksia tehtaan romahduksesta selvinneille, myymistä vaatteista löytyy yhä ompelijoiden jättämiä viestejä. Pesuohjeiden viereen kirjailluissa lapuissa kerrotaan työhön pakottamisesta ja siihen nääntymisestä sekä halventavista työskentelyolosuhteista.

Mitä yksittäinen ihminen voi tälle tehdä?

Kiitos viherpesun ja monimutkaisten tuotantoketjujen, ei ainakaan kuluttamalla hirveästi mitään. Mielikuva vaatteen eettisyydestä voi olla kaukana todellisuudesta hyvässä ja pahassa. Ja vaikka väärinkäytös olisi selväkin, boikotti puree harvoin itse ongelmaan.

Asiantuntijoiden mukaan paras keino on painostus ja ay-oikeuksista huolehtiminen. Viime kädessä vastuussa on vaatteen tilaaja, ei tehdas. Tappajafarkkuja vastaan on kampanjoitu, tuotantoketjuja tutkittu ja brändejä hiillostettu. SASKin selvityksen mukaan tämä onkin tuonut pieniä parannuksia, mutta yleisesti ottaen vaateyhtiöitä ei tuotteiden eettisyys edelleenkään juuri kiinnosta.

Ei riitä, pitäisi tehdä enemmän. Keinoja saa joku viisaampi ehdottaa, mutta arkiseksi ohjeeksi jokaiselle välttämättömien vaatteiden hankintaan riittänee arkijärki: osta vain tarpeeseen, kestävää ja kierrätä.

Kukaan ei tarvitse kymmenittäin kenkiä ja uutta paitaa joka viikko, eikä edes niitä klassisia "välttämättömyyksiä", joita ilman ei naistenlehtien mukaan yksikään nainen tule toimeen.

Kirjoittaja on toimittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.