Vieraskolumni

Mummokapula ja maquiladora

Uskaltaako kännykkänsä pistää kierrätykseen? Entä, jos sen purkaminen aiheuttaa terveysongelmia meksikolaisille nuorille naisille?
Sarri Vuorisalo-Tiitinen
16.9.2008

Sarri Vuorisalo-Tiitinen Kännykkäni putosi ja hajosi. Työpöydän laatikosta löytyneen retroversion toiminnot olivat kuitenkin kömpelöitä, ja teinikin tuomitsi laitteen "mummokapulaksi", jonka käyttö oli "noloo". Minun oli siis aika suunnata uuden ostoon.

Samalla viikolla osui iltapäivälehdestä silmiini juttu kännyköiden kierrättämisestä. Sen mukaan suomalaiset eivät toimita matkapuhelimiaan kiertoon vaan tunkevat ne pöytälaatikoihin tai - mikä pahinta - sujauttavat sekajätteen mukana kaatopaikalle. Arviolta vain yksi prosentti kännyköistä päätyy kiertoon, vaikka uutisen mukaan noin 90 prosenttia kännykän osista voitaisiin kierrättää.

Ajatus on hyvä. Sortti-autot kiertelevät keväisin kaupunkia, ja vielä helpompaa on toimittaa puhelin valmistajan huoltopisteeseen, josta se matkaa eteenpäin.

Mutta mitä kännykälle sitten tapahtuu? Mieleeni nousee "meksikolainen Erin Brockovich", jolla ei ollut Julia Robertsin roolihahmon anteliasta paidan etumusta tai hohtavaa hymyä, mutta samaa peräänantamattomuutta ja työteliäs elämä kolmen lapsen yksinhuoltajana.

Kyseinen nainen, Carmen, on Latin American Studies Associationin viime vuonna palkitseman elokuvan, Tehtaiden kaupungin päähenkilö. Näin elokuvan, jonka alkuperäinen nimi on Maquilapolis - City of Factories, kesällä Latinalaisen Amerikan naistutkimusverkoston seminaarissa. Katsoimme sen seminaaripäivän ja saunan jälkeen Seilin saarella, jonka menneisyyteen entisenä lepra- ja mielisairaalana kuuluu luku onnettomia naiskohtaloita. Tunnelma oli jo valmiiksi pedattu tiiviiksi.

* * *

Maquila- tai maquiladora-teollisuus tuli Meksikoon 1960-luvun puolivälissä. Maquilat voivat tullitta ja erilaisin verohelpotuksin tuoda maahan raaka-aineita ja komponentteja, jotka sen jälkeen viedään ulos valmiina tai puolivalmiina tuotteina. Tyypillisiä ne ovat Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla. Maquiladorien määrä on kasvanut nopeasti nykyiseen 3000:nteen Meksikon ja Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen NAFTAn, vuonna 1994 tapahtuneen voimaanastumisen jälkeen.

Maquiladorissa työnteosta vastaavat naiset, kun koko maassa tilanne on päinvastainen. Finpron mukaan Meksikon työväestöstä on miehiä 70 prosenttia, mutta maquiladorissa naisten osuus on samansuuruinen. Tehtaissa siis painaa pitkää päivää noin puoli miljoonaa naista. Työ on muuttanut naisten asemaa vahvasti, niin perheen piirissä kuin julkisestikin muun muassa ammattiyhdistystoiminnassa.

* * *

Maquilapolis-elokuvan tekijät antoivat Tijuanassa tehdastyötä tekeville naisille kamerat käteen, jotta nämä voisivat itse kuvata, mitä globalisaatio heidän arkipäivässään Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla tarkoittaa. Naiset tallensivat avoimesti elämäänsä viiden vuoden ajalta.

Päähenkilö Carmen asuu Yhdysvaltojen puolelta rajan yli heitetyistä autotallin ovista kyhätyssä talossa ja elättää kolmea lastaan kuuden yhdysvaltain dollarin päivä- tai pikemminkin yöansioilla. Rahat hän ansaitsee Sanyon televisiotehtaassa. Halvemmat tuotantokustannukset kuitenkin siirtävät valmistuksen Indonesiaan, ja Carmen jää vaille lainmukaisia irtisanomisajan korvauksia. Hän haastaa yhtiön oikeuteen, ja vuosien taistelun jälkeen saakin rahansa, joilla Carmen valaa kotiinsa betonilattian.

Carmenin tulevaisuus on kuitenkin epävarma työttömyyden ja menetetyn terveyden vuoksi. Maquiladora-vuosien aikana käsitellyt aineet, etupäässä juotoksiin käytetty lyijy ja paloturvallisuutta edistävät bromiyhdisteet, ovat kerääntyneet hänen elimistöönsä ja eikä paluuta tehdastyöhön ole. Hän haluaa nähdä lastensa kasvavan, mutta ei tiedä, miten tulee perheensä jatkossa elättämään. Voitetun oikeustaistelun innoittamana hän kuitenkin haaveilee lakinaisen urasta.

Carmen ei ole täyttänyt kolmeakymmentäkään. Meissä elokuvan katsojissa, seminaarin osanottajissa, oli monta samanikäistä naista, ja me tuijotimme valkokangasta hiiskahtamatta.

* * *

Uutta kännykkää hankkiessani aloinkin pohtia, kuka meidän matkapuhelimemme kokoaa ja purkaa. Jos ne eivät päädy kaatopaikalle, kuinka voin kuluttajana varmistaa, että kierrätyslinjalla toimitaan ympäristö- ja ihmisystävällisesti? Kierrätysuutisessa mainitaan "hukkaan" menevä kulta, hopea ja muut mineraalit, mutta todellinen ongelma ovat muovikuoret, joiden haitallisuus johtuu samoista bromiyhdisteistä kuin televisioiden kokoomislinjallakin. Hankalasti kierrätettävät materiaalit ovat ongelma jo tuotanto- ja kokoonpanovaiheessa.

Epätietoisuutta ei helpota se, että osa kotimaisenkin matkapuhelinvalmistajan käyttämistä osista tuotetaan Lohjalta lähtöisin olevan Elcoteqin, nykyisen niin kutsutun eurooppayhtiön, Monterreyn tehtailla Meksikossa. Yhtiön oman yhteisvastuuraportin mukaan yli puolet sen työntekijöistä oli viime vuonna alle 30-vuotiaita.

Meksikon väestö ylipäätään on nuorta, ja työikäisistä 70 prosenttia on alle 30-vuotiaita. Maquila-teollisuus tuo tortillan moneen pöytään, ja kouluttamattomille nuorille naisille työ antaa mahdollisuuden riippumattomaan toimeentuloon, mahdollisesti myös koulutukseen. Monet ajattelevat maquila-työtä tilapäiseksi, mutta jäävät tehtaaseen useiksi vuosiksi. Naisten omassa puheessa päällimmäiseksi ei suinkaan nouse tyytymättömyys itse työhön tai edes siitä saatuun pieneen palkkaan. Monet ovat ylpeitä työstään, ja osa jopa pahoittelee työnsä heille menettäneen rikkaampien maiden työntekijöiden kohtaloa.

* * *

On noloa, jos yksikään nuori nainen tai mies menettää terveytensä uutta televisiota tai kännykkää kootessaan tai purkaessaan. Nololta tuntuu myös se, etten keksi yksiselitteistä tapaa itse kunnolla vaikuttaa asiaan. Niinpä suljen pöytälaatikon: olkoon varalaite mieluummin siellä mummokapuloiden museossa, kunnes tarkemmin tiedän, mihin sen maallinen matka todella päättyy.

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Meksikon zapatisti-naisten oikeuksista Helsingin yliopiston Renvall-istituutissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.