Vieraskolumni

Möykky

Kulttuurin puhunta maahanmuutosta on edelleen käsittämättömän ohutta: näytetään mustia patsaita, näytetään meren tyrskyä, väkivaltaa ja paperisotaa. Aktiiviset ihmiset, joilla on nimi ja omat tarinansa, ovat poikkeus.
Marie Kajava
24.10.2011

Syksyinen nykytaiteen museo Kiasma Helsingin keskustassa. Istun odottamaan vuoroani. Meidät katsojat arvotaan sattumanvaraisessa järjestyksessä matkaan, kuten tehdään tv-show'ssa, koulun liikuntatunnilla — tai keskitysleirillä. Astun pimeän Kiasmateatterin katsomoon ja seuraan nuolin merkittyä reittiä.

Katsomoon on sijoitettu ihmispatsaita. Nuo patsaat ovat maahanmuuttajia ja heidän vierelleen on asetettu pahvi, jossa lukee perustietoja, kuten henkilön nimi, miten hän saapui Suomeen, hänen siviilisäätynsä, onko hänellä hiv tai tuberkuloosi ja niin edelleen. Jokin näissä tylyissä merkinnöissä aiheuttaa oudon tunteen rinnassani.

Yksi ihmispatsaista itkee.

***

Laskeudun Kiasmateatterin näyttämölle, jonne on asetettu tuoleja. Istuudun kuuntelemaan mustia savella valeltuja laulavia päitä. Tämä kuoro laulaa hymnejä, jotka kuulostavat kauniilta joululauluilta. Ne kuitenkin vievät katsojan 1900-luvun taitteen Lounais-Afrikkaan, jossa saksalaiset suorittivat kansanmurhan. Herero- ja nama-kansojen jäseniä kerättiin keskitysleireihin, joissa heitä pidettiin nälässä, pakotettiin kuolonmarsseille ja pakkotyöhön sekä joukkoteloitettiin. Kuoron yllä seinällä on kehystettyjä mustavalkokuvia namalaisten irtopäistä vuodelta 1906.

Tunnen möykyn ensimmäistä kertaa kurkun seutuvilla.

"Dr Fischer's Cabinet of Curiosities" -esitysinstallaatio on saanut nimensä Eugen Fischerin mukaan. Hän osallistui rotuhygieniateorioiden kehittämiseen ja käytti Afrikassa testaamiaan menetelmiä myöhemmin Saksassa.

Kiasman esitysinstallaatio päätyy vuoteen 1999. Lentokone on noussut Frankfurtista. Nippusiteillä kiinnitetty mies istuu moottoripyöräkypärä päässään lentokoneessa. Häntä ollaan palauttamassa synnyinmaahansa. Sudanilainen Aamir Ageeb kuolee tämän lennon aikana.

Esitysinstallaation tekijä Brett Bailey on kertonut haluavansa teoksen muodolla viitata 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun muotivillitykseen: tuolloin länsimaissa järjestettiin etnografisia näyttelyitä, niin sanottuja ihmiseläintarhoja, joissa ei-länsimaalainen asetettiin näytteille aidan taakse.

Uskon, että Bailey haluaa myös ottaa askeleen eteenpäin: hänen patsaansa ja Ageebinsa myös katsovat katsojaansa.

***

On lokakuinen alkuilta. Istun Kansallisteatterin pienen näyttämän katsomossa. Alkamassa on Paperiankkuri-esitys, joka tuo näyttämölle palan Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden todellisuutta.

Paperiankkuri on osa Kansallisteatterin kiertuenäyttämön Vastaanotto-projektia. Viime maaliskuussa työryhmä järjesti työpajatoimintaa Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa. Teos jalkautuu loppuvuodesta Paperisilta-nimisenä versiona vastaanottokeskuksiin eri puolella Suomea.

Odotukseni ovat korkealla.

Kansallisteatterin näyttämöllä on merta ja on paperia. Paljon kaikenlaista tunnetta, pelkoa ja epätoivoa. Seuraan liikettä. Mutta esitys ei vaan onnistu koskettamaan minua. Sekä tanssi että teksti jäävät itselleni hyvin abstraktille tasolle: kummassakaan ei ole konkretiaa tai ihmistä itseään, vaan nimenomainen muodoton ja nimetön abstrahoitu turvapaikanhakija. Se sama massa, joka esiintyy median otsikoissa ja kuvissa.

Olen hyvin ärtynyt.

Mietin, miten ihmeessä puhunta on edelleen tätä. Mietin — kunnes yhtäkkiä näyttämölle astelee mies, joka kertoo tarinansa. Hän on ihminen, yksilö, jolla on kokemuksia kannettavanaan, jolla on ajatus maailmasta, lapsistaan, toiveita tulevaisuuden suhteen. Tunnen möykyn kurkussa toista kertaa.

Kun hän lähtee, menee möykkykin.

Esitys jatkuu. Aivan loppupuolella esitetään videoteos, joka on koostettu Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa järjestettyjen työpajojen pohjalta. Tuo dokumentti tuo yllättäen möykyn esiin, se tuntuu rinnan kohdalla kuumana. Videokuvassa pääsevät liikkumaan ja tanssimaan turvapaikanhakijat, joilla ei ole muuten mahdollisuutta tai vapautta siihen. Heidän ilmeensä. Tämä on ainutlaatuista.

Lähden möykkyni kanssa Kansallisteatterista ulos sekavalla mielellä.

***

On mahtavaa, että tällaisia esityksiä esitetään pääkaupunkimme suurissa kulttuuritiloissa. Mutta miten käsittämättömän ohutta tuo puhunta on edelleen: näytetään mustia patsaita, näytetään meren tyrskyä, väkivaltaa ja paperisotaa. Aktiiviset ihmiset, joilla on nimi ja omat tarinansa, ovat poikkeus.

En väitä olevani peruskatsoja. Ei peruskatsojaa ole olemassa. Toki minulla on työni puolesta kerääntynyt tietoa ja kokemusta ihmisistä ja aiheista, joita nämä esitykset käsittelevät. On selvää, että kukin teos on taiteilijoidensa senhetkisten näkemysten, tietämysten ja todellisuuden summa. Teos varmasti osuu katsojiin, jotka ovat lähellä samaista kohtaa. Esitys on tietyn taiteellisen matkan päätepiste, tai kenties ainoastaan välietappi. Ja matka jatkuu.

Mutta kysynpä vaan, että mikä on muuttunut? Miten eurooppalainen katsoo ei-eurooppalaista? Ja Paperiankkurin kohdalla myös: miten eurooppalainen representoi ei-eurooppalaista?

***

Möykky ja minä suunnistamme Kansallisteatterista lähijunaan.

Istun alas ja mietin. Möykky ei lähde. Huomaan kuuntelevani samassa vaunussa istuvien puhetta. He ovat tulossa Paperiankkuria katsomasta. Heillä on selvästi kathartinen eli puhdistunut olo, he sanovat "hyvä, että menimme" ja "mieti, miten paljon huonompaan olisimme voineet iltamme käyttää.

Mietin, että mistä ihmeestä tuo katharsis oli peräisin. Ei esitys "loppunut hyvin" — päinvastoin. Möykky sykkii kompassinani pimeässä. En ole lainkaan vakuuttunut, että tuo puhdistuminen on edes hyvästä.

Ymmärrän salakuunteluni perusteella, että katharsista ei tuonut itse esitys, vaan sen katsominen tekona. Junaihmiset selvästi kokevat tehneensä teon paremman maailman ja avoimemman Suomen puolesta menemällä katsomaan esityksen. He ovat käyttäneet aikaansa tärkeiden sisältöjen parissa.

Möykky on kurkussa edelleen. Juna kiitää pimeässä illassa. Eihän tämän näin pidä mennä, tämähän menee justiinsa väärin! Että olo on puhdas kun katsoo. Että edelleen me vaan katsomme, kuten 1900-luvun alun ihmiseläintarhan vieraat, ja se riittää.

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.