Vieraskolumni

Miten valta kumotaan?

Kun meille on suotu sellainen ylellisyys kuin vakaa ja vapaa valtio, vallankumous tuntuu suorastaan velvollisuudelta.
Janne Zareff
7.2.2014

Vallankumousta on ollut viime aikoina ilmassa. Ukrainassa vaaditaan joukkojen voimalla johtoa vaihtoon. Venäjällä jännitetään, millaisia mielenilmauksia olympialaiset vetävät puoleensa. Arabikevään aallot ovat edelleen kaukana tyyntymisestä. Täällä meilläkin haluttiin itsenäisyyspäivän kunniaksi vedellä lämäreitä päin eliitin klyyvareita.

Vallankumous ajatellaan yleensä dramaattisimmaksi mahdolliseksi poliittiseksi tapahtumaksi. Se on kansanjoukkojen massiivinen, usein aggressiivinen ja väkivaltainenkin yhteisponnistus kohti parempaa yhteiskuntaa. Kertakaikkinen ja äkillinen irtiotto koko vanhasta ja huonosta järjestelmästä. Tapahtuu isoja asioita. Jättimäisiä.

Vallankumousten massiivinen koko on yksi niiden suuri ongelma. Jotta riittävän suuri kumousvoima saadaan liikkeelle, on tilanteen oltava jo täysin sietämätön. Ihmisillä kun on taipumusta tyytyä tilanteeseensa niin pitkään kuin se suinkin on mahdollista mieluummin kuin ryhtyä toimiin tilanteensa muuttamiseksi.

Ja sitten kun muutosvoima lähtee liikkeelle törmätään toiseen ikuiseen ja suureen ongelmaan: usein viimeistään jälkikäteen huomataan, ettei valtaa itse asiassa kumottu lainkaan. Se vain siirrettiin uusiin käsiin. Tapahtui vallanvaihdos, ei -kumous. Vallankumouksessa itsensä uhranneet joutuvat jälleen kerran katsomaan siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja huomaamaan, ettei näitä pysty edes erottamaan toisistaan.

Ehkä vallan kertakaikkiseksi kumoamiseksi pitäisi lähteä liikkeelle jostain paljon yksinkertaisemmasta ja läheisemmästä. Ehkä valtaa voitaisiin kaikkein parhaiten ryhtyä kumoamaan sellaisessa maassa kuin Suomi. Maassa, jonka johtajat eivät tukahduta keskustelua väkivalloin eivätkä toisinajattelijat vain katoa. Kun tarvetta radikaalille, väkivaltaiselle vallanvaihdolle ei ole, voidaan ryhtyä vallankumoukseen. Kun meille on suotu sellainen ylellisyys kuin vakaa ja vapaa valtio elettäväksi, tämä tuntuu suorastaan velvollisuudelta.

* * *

Koetetaanko siis yhdessä kumota se vanha, tukahduttava ja yhteiskunnan yhteisen tulevaisuuden visioimisen estävä valta? Se meidän yhdessä rakentamamme vallan järjestelmä, joka on muuttunut taakaksi kaikille. Tiedätte mistä puhun: se ilmapiiri, se järjestelmä, jossa järjestäydytään tiukasti ryhmiksi vastustamaan muita ryhmiä.

Vanhaa valtaa edustaa se järjestelmä, jossa dogmaattisuus on rehellisyyttä ja harkinta heikkoutta. Vanha valta on se järjestelmä, josta Martti Syrjä lauloi: ”Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroistaan: ellet ole puolellamme olet meitä vastaan.” Velvollisuutemme on keskustelukulttuurin vallankumous.

Aloitetaanko siis yrittämällä tulla toimeen keskenämme jopa silloin, kun keskustelemme itsellemme tärkeistä asioista? Ei tähdätä vallan vaihtamiseen omaksi hyväksemme, vaan tunkkaisen vanhan vallan kumoamiseen.

Jokainen uuden keskusteluyhteyden avaaminen on vallankumouksen fanfaari. Jokainen vakava yritys ymmärtää sitä, miksi joku on päinvastaista mieltä itsen kanssa on uusi betoniporsas vallankumouksen barrikadissa. Jokaisella kerralla, kun joku myöntää olleensa ajattelussaan liian jyrkkä ja että sillä toisella on syynsä ajatella kuten ajattelee, kaadetaan jälleen yksi vanhan vallan monumentti jalustaltaan.

* * *

Ja ettei unohtuisi: Suomessakin on ihmisiä ja ihmisryhmiä, joille on keskittynyt sellaista  määräysvaltaa, joka ei heille kuulu. Tämä valta ei heiltä lähde pelkällä analyyttisellä keskustelulla. Mutta analyyttinen keskustelu on sen ehto, että voimme jatkossa rakentaa oikeasti paremman järjestelmän.

Toisekseen, Suomessa on myös ihmisiä, joiden mielipiteet ovat yhteen sovittamattomia sekä länsimaisen sivistysvaltion periaatteiden että inhimillisen järjen kanssa. Esimerkiksi minkäänlaista ihmisten arvottamista etnisen taustan mukaan ei tietenkään voida hyväksyä. Keskustelukulttuurin vallankumous ei tarkoita kaiken hyväksymistä. Se tarkoittaa vakavaa yritystä ymmärtää.

Haluatteko tehdä jotain todella radikaalia muuttaaksenne yhteiskuntaa? Esittäkää julkisessa keskustelussa maltillisia ja loppuun saakka harkittuja mielipiteitä. Kertokaa väärässä oleville, miksi he ovat väärässä ilman ivallista tai loukkaavaa kieltä. Kyseenalaistakaa myös omien sosiaalisten ympyröidenne totutut ajattelutavat. Se ei ole helppo eikä nopea tie.

Kaiken huutamisen, äärimielipiteiden, leireihin jakautumisen ja näitä kaikkia lietsovan median keskellä tehtävä voi hetkin tuntua epätoivoiselta. Kukaan ei kuitenkaan luvannut, että vallankumous tulisi helpolla.

Kirjoittaja on toimittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.