Vieraskolumni

Miten avusta olisi avuksi?

Kehitysyhteistyöllä ja kumppanuudella tulisi olla apua saavan yhteiskunnan — ei vain hallituksen — siunaus.
Tihomir Popovic
27.2.2012

Kehitysapu on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä sen ansiosta voimavaroja kanavoidaan kehittyviin maihin ja yhteisöihin kehityksen edistämisen toivossa. Avun tuloksellisuutta on tapana arvioida bruttokansantuotteen, lukutaitoprosentin tai puhtaan juomaveden saatavuuden kaltaisilla mittareilla. Toisaalta kehitysapu aiheuttaa herkästi riippuvuutta, ja kaikenkarvaisia hankkeita vailla kytköstä kehityspolitiikan suuriin linjoihin erehdytään usein luulemaan kehitykseksi. Apu saattaa päätyä niille, jotka eivät sitä kipeimmin kaipaa, tai olla peräti vahingollista.

Bosnia on hyvä esimerkki. Laskelmien mukaan vuosina 1991—2010 maa sai arviolta 500 miljardia Yhdysvaltain dollaria kehitysapua, mikä tarkoittaa keskimäärin 6 000 dollaria vuodessa asukasta kohden. Maassa, jossa nimellinen bruttokansantuote henkeä kohden oli vuonna 2011 noin 4 600 dollaria ja 1990-luvulla huomattavasti sitäkin alhaisempi, kyse on suurista summista. Se tekee tavallaan Bosniasta huonon esimerkin, sillä väkirikkaat Afrikan maat saavat apua joitain kymppejä tai maksimissaan satasia henkeä kohden vuosittain. Mutta se on toinen tarina.

Ison siivun Bosnian potista lohkaisivat infrastruktuurin jälleenrakentaminen ja uusien, sodan osapuolia lähentävien ja yhtenäistä Bosnia-Hertsegovinaa rakentavien instituutioiden luominen. Sievoinen summa on lisäksi palannut avunantajamaihin kansainvälisten aputyöntekijöiden palkkojen muodossa, mutta on silti käsittämätöntä, miten noin valtavalla rahasummalla ei ole ollut sen kummempaa vaikutusta bruttokansantuotteeseen tai kehitykseen yleensä.

On toki naiivia pitää bruttokansantuotteen kasvua kehitysavun tuloksellisuuden mittana, koska käytössä olevat tilastot jättävät monet kehityksen osa-alueet varjoon. Siitä huolimatta ei voi kuin ihmetellä, miksi tuloerot ovat kasvaneet viimeisten 20 vuoden aikana niin paljon ja miksi monet bosnialaiset ovat luopuneet toivosta, että löytäisivät hyväpalkkaisen työn ja saisivat asua vakaassa yhteiskunnassa. He tuskin pitävät kehitysapua minään menestystarinana.

***

Kehitysavun ongelmista kielii myös se, että yli 15 vuotta Daytonin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen juuri mikään ei viittaa siihen, että konflikti olisi ratkaistu. Sodan aktiivinen, väkivaltainen vaihe on ohi, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin unohdettu. Konflikti on kuitenkin juurtunut valtion laitoksiin, joita rahoitetaan riippumatta siitä, toimivatko ne niin kuin pitää vai ajavatko ne maata umpikujaan viljelemällä kansallismielistä retoriikkaa.

Demokratiassa kuuluu toki asiaan, että erilaisia, keskenään ristiriitaisia etuja ajavien puolueiden väliset kiistat ratkotaan poliittisten instituutioiden sisällä. Kytevät erimielisyydet nousevat kuitenkin herkästi pintaan, käytiinpä keskustelua mistä aiheesta tahansa, mikä estää sovun syntymisen järjestelmässä, jossa päätökset täytyy yleensä tehdä yksimielisesti. On kuin Bosnia olisi jähmettynyt poliittisesti päivään, jolloin Daytonin rauhansopimus solmittiin. Ironista kyllä, itse rauhansopimus on osoittautunut suurimmaksi kompastuskiveksi muutoksen tiellä.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kritisoida Daytonin rauhansopimusta. Ehkä se laadittiin jokseenkin lyhytkatseisesti, mutta vakavampi ongelma on, että säännöllisistä ja verraten rehellisistä vaaleista huolimatta Bosniaan kaadettu kehitysapu ei ole saanut leivottua maasta toimivaa demokratiaa eikä talouskasvu ole edistänyt kehitystä, vaan siitä on hyötynyt pääasiassa poliittinen eliitti liittolaisineen. Bosniasta on pohjimmiltaan tullut apuriippuvainen maa, joka tuskin kykenee pyristelemään riippuvuudestaan irti ennen kuin poliittisen agendan painopiste siirtyy nationalistisista pyrkimyksistä kehitykseen. Kaikki maahan virrannut kehitysapu ei ole toistaiseksi saanut sitä aikaan.

***

Bosnian tapaus ei suinkaan ole ainoa laatuaan, mutta Bosnian tilanne on erityisen huolestuttava, sillä avun määrä on ollut valtava ja apu on päättäväisesti pyritty käyttämään oikein. Lisäksi Bosnia oli ennen 1990-luvun sisällissotaa (ja on edelleen) varsin kehittynyt maa verrattuna useimpiin Afrikan, Latinalaisen Amerikan ja Keski-Aasian maihin, joihin suurin osa kehitysavusta kanavoidaan.

Bosnia on osoittautumassa eläväksi esimerkiksi kehityksen kaksiteräisestä miekasta. Keskittyessämme vaalien järjestämiseen ja lukujen viilaamiseen (ja epäonnistuessamme mitä bruttokansantuotteen kasvuun ja tulonjakoon tulee) olemme luoneet apuriippuvaisen valtion ja ehkäpä jopa vakiinnuttaneet apuvaroilla konfliktin, joka on nyt kehityksen pullonkaulana.

Avusta saa tuloksellista vain hyvällä suunnittelulla – ei riitä, että syytää rahaa ja toivoo parasta. Kehitysyhteistyöhankkeiden huolellinen suunnittelu ja arviointi vähentävät riskiä, että hankkeilla tuetaan korruptoituneita, autoritäärisiä ja tehottomia hallituksia sen sijaan, että autettaisiin niitä, jotka eniten apua tarvitsevat. Loppujen lopuksi suunnittelu myös pienentää apuriippuvuuden riskiä. Mikäli korruptoitunut eliitti käyttäisi kehitysavun tehokkaasti ja avunantajien vaatimukset täyttäen, apu voitaisiin lopettaa — mitä eliitti ei tietenkään tahdo. Bosnia on tästä koulukirjaesimerkki.

***

Avunantajien pitäisi ottaa ongelma huomioon suunnitellessaan kehitysyhteistyöhankkeita missä päin maailmaa tahansa. Niiden tulisi pyrkiä ymmärtämään nykyistä paremmin, miten apua saavat yhteiskunnat toimivat ja mitkä ovat niiden vahvuudet ja heikkoudet.

Pitkäkestoinen, rakenteellinen kumppanuus ja dialogi avunantajien ja -saajien välillä on ehdottomasti tarpeen. Se tarkoittaa tiedonsiirtoa todellisen kapasiteetin rakentamiseksi ja entistä tomerampia toimia kansalaisyhteiskunnan voimauttamiseksi — kansalaisjärjestöt kun ovat usein konfliktien ratkaisun kannalta avainasemassa.

Kehitysyhteistyöllä ja kumppanuudella tulisi olla apua saavan yhteiskunnan — ei vain hallituksen — siunaus, sillä hallituksen etu ei välttämättä ole yhteiskunnan etu. Tätä kutsutaan nykyään demokraattiseksi omistajuudeksi. Muutoin vaarana on, että luodaan nykypäivän Bosnian kaltaisia toimimattomia ja apuriippuvaisia maita eikä apu tavoita ihmisiä, jotka sitä tarvitsevat ja jotka pystyisivät saamaan muutoksen aikaan. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan vanhaa klisettä mukaillen siitä, annetaan kehitysavun saajille aidosti tilaa kalastaa sen sijaan, että kalastetaan heidän puolestaan. Siten palkitaan niitä, jotka kykenevät luomaan todellista kehitystä.

Kirjoittaja on kehityksen ja konfliktinratkaisun tutkija, joka on työskennellyt Kroatian hallituksella, Ulkopoliittisessa instituutissa ja YK:n kehitysohjelma UNDP:llä. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.