Vieraskolumni

Mitä kehitysyhteistyön jälkeen?

Kehitysmaaliikkeen huomio kiinnittyy edelleen liikaa kehitysyhteistyöhön.
Thomas Wallgren
30.4.2007

Thomas Wallgren "Help us." Näihin sanoihin loppui malawilaisen Francisin N’gambin puheenvuoro Suomen sosiaalifoorumissa lauantaina 21.huhtikuuta. Meille, jotka kuulemme Francisin avunpyynnön, vaikein kysymys kiteytyy viiteen kirjaimeen: Miten?

Francisin vastaus oli selvä. Hän ei pyytänyt meitä auttamaan kyläänsä tai lastenkotiaan eikä nostamaan kehitysapua. Francis toivoo, että autamme häntä vapaakauppasopimusten pysäyttämisessä. Niitä ajaa Afrikassa erityisesti Euroopan unioni.

Francisin näkökulmasta kehitysmaaliike Suomessa tai Euroopassa laajemmin ei ole kovin lupaava yhteistyökumppani. Sen huomio kiinnittyy edelleen liikaa kehitysyhteistyöhön. Anni Sinnemäen kolumni tällä palstalla viime viikolla on oireellinen. Kolumnin lähtökohtana oli, että valtion kehitysyhteistyön määrärahojen nostaminen on solidaarisuutemme tärkeä mittari.

Sinnemäki on suosikkikansanedustajiani, enkä epäile hänen sitoutumistaan solidaarisuuteen. Haluan silti, näin ystävien kesken, arvostella häntä kyseenalaisen vastauksen antamisesta miten-kysymykseen.

***

Kehitysyhteistyöhön kohdistuvan kritiikin neljä ydinkohtaa on siksi syytä vielä kerrata.

  • Futiksessa rankkarit ovat tärkeitä mutta vain pieni osa matseista ratkeaa niillä. Mikään joukkue, joka keskittyy liikaa rankkareihin ei voi menestyä. Kehitysyhteistyön merkitys köyhien tulevaisuudelle on pieni verrattuna maailmanpolitiikan muihin osiin. Jos mietimme kehitysyhteistyötä liikaa, se vie energiaa tärkeämmiltä asioilta.
  • Kehitysyhteistyö on usein vahvojen maiden ja yritysten suoraviivaista uuskolonialismia. Esimerkiksi Irakin sodan pääarkkitehtina tunnettu äärioikeistolainen Paul Wolfowitz ei ole vahingossa Maailmanpankin pääjohtaja. Jos hän joutuu väistymään, hänen tilalleen ei valita Anni Sinnemäkeä vaan joku Wolfowitzia tuntemattomampi "Washingtonboy".
  • Kansalaisjärjestöjenkin suosima projektiyhteistyö on usein hyväuskoista harrastusta, joka tuhoaa kehitysmaiden sisäsyntyistä muutosvoimaa ja luo riippuvuutta epävarmoista ulkomaisista voimavaroista.
  • Solidaarisen maailman rakentaminen vaatii suurempia muutoksia niin sanotuissa kehittyneissä maissa kuin niin sanotuissa kehitysmaissa. Muutoksen on alettava kotona.

Kehitysyhteistyö ei siis parhaassakaan tapauksessa näytä olevan kovin tärkeä osa vastaustamme miten-kysymykseen.

***

Kepan toiminnassa ja järjestökentässä miten-kysymyksen vaikeus on kauan ollut tuttu asia. Silti kehitysmaaliikkeen oma kehitys joksikin muuksi kuin pääasiassa kehitysyhteistyöprojekteja harrastavaksi ja määrärahojen lisäämistä vaativaksi liikkeeksi on kovin hidasta.

Viime vuosien merkittävin uusi solidaarisuustyön muoto, eli globalisaatiokriittinen liike ja sen lippulaiva Maailman sosiaalifoorumi, onkin pitkälti noussut perinteisen kehitysmaaliikkeen ulkopuolelta.

Kepan globbaustapahtumassa toukokuun lopussa peräänkuulutetaan solidaarisuuspolitiikkaa, joka muodostaa johdonmukaisen kokonaisuuden. Kun mietimme mitä tämä kokonaisuus voisi olla, kannattaa muistaa, mitä Francis N’gambi meiltä pyysi.

Kirjoittaja on filosofi ja aktivisti, joka oli mukana toimittamassa Kepan julkaisemaa kirjaa "Mitä kehitysavun jälkeen?" (1990). Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.