Vieraskolumni

Mitä globalisaation hallinnalle tapahtui?

Hallintaoptimismi hupenee nopeasti maailman moninapaistuessa. Oliko globalisaation hallinta sittenkin vain Lännen ylivoiman yksi muoto, kysyy Kepan vieraskolumnisti Teppo Eskelinen.
Teppo Eskelinen
9.3.2018

Joskus käy niin, että käsite, josta vielä hetki sitten kaikki tuntuivat puhuvan, katoaa kokonaan maisemista. Kehityspolitiikassa muotikäsitteiden nopeaan vaihtumiseen on aika lailla totuttu. Silti on ollut yllätys havaita, miten nopeasti "globalisaation hallinta" on kadonnut terminologiasta.

Vuosituhannen alussa globalisaation hallinnasta puhuivat yhtä lailla presidentti kuin kansalaisjärjestötkin. Hyvinvointivaltio niin moraalisessa, demokraattisessa kuin hallinnollisessakin mielessä tuntui suuntaavan lupaustaan kansainvälisen politiikan työkaluksi. Myös järjestökentän puheeseen eettisen tuntuinen ja arveluttavan kansainvälisen talouden vastinpariksi asettuva hallintakäsitteistö sopi hyvin. 

Globalisaation kertomukseen kuului, että talous oli rajojen merkityksen vähennyttyä karannut sääntelyn ulottumattomiin. Se kuitenkin saataisiin tahkoamaan hyvinvointia luomalla järkiperäisiä sääntöjä. 

"Globalisaation hallinnasta ei puhu tänä päivänä enää oikein kukaan."

* * *

Globalisaation hallinnasta ei puhu tänä päivänä enää oikein kukaan. Sitä on ikävä ihan syystä. Politiikan fokus ympäri Eurooppaa on käynyt raivostuttavan kansalliseksi. Puheen väheneminen ei myöskään johdu ainakaan siitä, että suuryrityksiä koskevia sitovia sääntöjä olisi saatu riittävästi voimaan.

Hallinta-optimismin murenemista voidaan kuitenkin tulkita toisestakin suunnasta. Voi nimittäin olla, että hallinnan pyrkimykset ovat heikentyneet siksi, että maailma on käynyt aidosti moninapaisemmaksi BRICS-maiden ja muiden nousevien voimien horjuttaessa perinteistä valtatasapainoa. 

Tämä on tietysti näennäisesti paradoksaalista, koska "hallinta" kansainvälisessä politiikassa viittaa juuri tarpeeseen luoda poikkikansallisia sääntöjä erilaisille toimijoille.

Kansainväliset sopimukset heijastavat usein maailmanpoliittista valta-asetelmaa. Tuo asetelma oli 1990-luvulta viime vuosiin asti hyvin yksinapainen. Lännen taloudellinen valta oli suvereeni, ja kehitysmaita hallinnoitiin pitkälti kehitysrahoittajien koordinaationa. 

Nykypäivän talous ei ole yhtään protektionistisempi tai "vähemmän globalisoitunut", mutta talouden valtapoliittiset kytkökset ovat ilmeisempiä. Kun eri valtakeskukset ajavat omia agendojaan, talouden rooli politiikan välineenä näkyy selvemmin. Kertomus spontaanista taloudesta, johon politiikka yrittää saada otetta, menettää näin uskottavuuttaan.

* * *

"Köyhät maat ovat pystyneet hyötymään hallinnan rakoilusta."

Oliko siis "globalisaation hallinnan" väistämättömänä kehikkona sama järjestys, jonka nähtiin tuottavan "hallitsematonta globalisaatiota?" Missä määrin "globalisaatio" on koskaan ollut muuta kuin "globalisaation hallinnaksi" kutsuttujen sääntöjen luomista ja toimeenpanoa? Ja miksi muuten tarina "globalisaatiosta" menettää vetovoimaansa juuri silloin, kun talousjärjestelmä on vähemmän yhden valtakeskuksen varassa?

Kysymykset ovat vaivaavia, koska globalisaation hallinnalla oli syystäkin edistyksellinen kaiku. Mutta niin on monilla muillakin epäsymmetrisiin valta-asetelmiin tukeutuvilla käytännöillä. 

Köyhät maat ovat myös pystyneet hyötymään nimenomaan hallinnan rakoilusta. Maailmanpankki saattoi ulottaa humaaneja periaatteita rahoituksensa ehtoihin, mutta vasta Kiinan ilmestyminen rahoittajaksi Maailmanpankin rinnalle avasi köyhille maille uutta poliittista liikkumavaraa. 

Monet niistä ehkä halusivatkin pelitilaa enemmän kuin hyvää kansainvälistä hallintaa. 

* * *

"Hallinnassa on etsittävä kompromisseja yhä useampaan suuntaan."

Hallinnan julkilausuttujen tavoitteiden merkitys ei ole kadonnut mihinkään. Suuryrityksille olisi edelleen luotava mahdollisimman selkeitä ja sanktioituja normeja. Kansainvälinen rahoitusarkkitehtuuri olisi rakennettava oikeudenmukaisemmaksi.

Mutta jos maailmanpolitiikkaan halutaan tehdä legitiimeiksi koettuja sääntöjä yhdessä Kiinan, Intian, Latinalaisen Amerikan suurvaltojen ja muiden toimijoiden kanssa, noista säännöistä tulee väistämättä vähän erinäköisiä. Hallinnassa on etsittävä kompromisseja yhä useampaan suuntaan.

Tutuksi käyneestä hallinnasta onkin päästävä seuraavalle hallinnan tasolle, jossa myönnetään, että kaikki on politiikkaa.