Vieraskolumni

Missä viipyy kielellinen tasa-arvo?

Voiko kukaan tehdä tasa-arvoista kansainvälistä yhteistyötä, kun englannin kielellä on niin vankka valta-asema?
Janne Saarikivi
25.8.2002

Kaikkialla maailmassa ihmiset taistelevat sukupuolten, rotujen ja kansojen tasa-arvon puolesta. Koska olen pienten kielten tutkija, vaivaa minua tässä taistelussa eräs asia: se tapahtuu yhä useammin englannin kielellä. Siksi on syytä uhrata muutama ajatus sille, miltä maailma näyttäisi, jos sen asukkaat olisivat tasa-arvoisia myös kielellisesti. Sellaisessa maailmassa Suomessa työskentelevä yhdysvaltalainen puhuisi suomea yhtä varmasti kuin Yhdysvalloissa työskentelevä suomalainen puhuu englantia. Nokian Lontoon-konttorissakin kokoukset pidettäisiin suomen kielellä, eikä mikään olisi luonnollisempaa kuin se, että kaikki ymmärtäisivät.

Suomestakaan kukaan ei lähtisi minnekään pelkän englannin varassa. Ulkoministeriö ei kelpuuttaisi diplomaatiksi ketään, joka ei tunne kohdemaan kieltä ja kulttuuria. Kehitysaputyöhön tai YK-joukkoihin olisi turha pyrkiä ilman sopivaa kielitaitoa.

Kielitaitoisia löytyisi silti kaikkiin tehtäviin, sillä kouluissa opiskeltaisiin satoja eri kieliä. Englantia opiskelisi viitisen prosenttia lapsista. Suurin piirtein yhtä paljon olisi esimerkiksi kiinan, japanin, bengalin, suahilin tai bahasa indonesian taitoisia. Erikoisasema olisi ehkä lähikielillä ja suomen sukukielillä. Monet osaisivat esimerkiksi latviaa, puolaa, komia tai maria.

Kulttuuri- ja kauppavaihto pienten maiden ja kehitysmaiden kanssa olisi nykyistä paljon laajempaa. Sitä syntyisi luonnostaan, kun ihmiset loisivat kontakteja niille alueille, joiden kieliä osaavat. Yksi yleisimmistä small talk -aiheista olisi, mitä kieliä on tullut lukeneeksi, ja olisi itsestäänselvää, että harvoin tapaa toisen samoja kieliä osaavan suomalaisen.

***

Esimerkki osoittaa, miten maapallon asukkaat ovat epätasa-arvoisia äidinkielensä tähden. Yksiltä edellytetään oman kielensä ohella valtiokielen lähes täydellistä hallintaa, jotta selviäisivät omassa kotimaassaan. Toisilta edellytetään vieraiden kielten hallintaa, jos he toimivat kansainvälisissä yhteyksissä. Kolmansilta ei edellytetä mitään, koska heidän äidinkielensä on maailmankieli.

Kielten epätasa-arvo saattaa olla globaalin epätasa-arvon syntymisessä jopa merkittävämpi taustavoima kuin taloudelliset tekijät. Se näkyy muutamien eurooppalaisten kieliryhmien yliedustuksena kansainvälisissä järjestöissä ja Nobel-palkittujen riveissä. Epätasa-arvo näkyy tieteen, musiikin, elokuvien kirjallisuuden yhdenmukaistumisena englanninkielisten esikuvien mukaan. Se on maailmanlaajuisesti yksi keskeisimmistä alkuperäiskansoja ja paikalliskulttuureja uhkaavista tekijöistä.

Kielellinen epätasa-arvo välitetään sukupolvelta toiselle sisäistettyinä "tosiasioina" - kuten sukupuolten välinen epätasa-arvokin. Esimerkiksi suomalaiset oppivat pienestä pitäen, että heidän kielensä on "valtavan vaikea", kun siinä on "paljon sijamuotoja" tai "pitkiä sanoja". Kuitenkaan mikään tutkimus ei tue käsitystä, jonka mukaan juuri suomea olisi erityisen vaikea oppia.

Tällaisilla myyteillä perustellaan oman kielen huonommuus esimerkiksi kansainvälisissä yhteyksissä. Seurauksena on, että näitä yhteyksiä hallitsevat yhä selvemmin ne, joiden äidinkieltä satutaan käyttämään. Tiettyjen kielten valta-asema maailmassa ei kuitenkaan ole sattuma. Se on tietoisen politiikan tulosta, jota voi kuvata kielelliseksi imperialismiksi. Sen seurauksena on kansainvälisen yhteistyön muuttuminen ylikansalliseksi yhteistyöksi, jonka ensiviulua soittavat - ainakin tällä hetkellä - englantia puhuvien maiden kansalaiset.