Vieraskolumni

Miksi kehitysyhteistyöleikkauksista ei puhuta enempää?

Kehitysyhteistyökentän pitäisi ottaa mallia yliopistoväestä, joka on onnistunut vyöryttämään tehokkaasti hallituksen tekemiä leikkauksia vastaan.
Matti Ylönen
8.8.2016

"Jos kelloa voisi taaksepäin kääntää, ehkä silloin toivoisin, että koulutusleikkauksia olisi harkittu uudelleen", totesi nykyinen valtiovarainministeri Petteri Orpo toukokuussa Uudelle Suomelle Kokoomuksen puheenjohtajakisan aikana. Miksi vastaavia yhtä painavan tason lausuntoja ei juuri ole kuultu mittasuhteiltaan huomattavasti suuremmista kehitysyhteistyöleikkauksista?

Yksi syy on siinä, että yliopistoväki on pitänyt laajana joukkona huolen aiheen säilymiseksi otsikoissa. Tutkija toisensa jälkeen on tuonut esiin, miten suurta vahinkoa leikkaukset tekevät nyt ja tulevaisuudessa, ja kuinka paljon puhuttuja hyvinvoinnin ja kasvun eväitä vedetään alas viemäriin.

Toki moni kehitysyhteistyön tai -politiikan kanssa työskentelevä järjestö on tehnyt paljon tilanteeseen sopeutumiseksi, mistä on annettava tunnustus. Varainhankintaa on lisätty, leikattu hallintokuluista ja niin edelleen — kaikkea millä saataisiin pidettyä varsinainen työ käynnissä. Myös poliittista ja mediakampanjointia on tehty.

* * *

Tämä ei vain toistaiseksi ole riittänyt. Erityisesti koulutuspolitiikassa nähty erittäin monelta suunnalta tuleva, suorasanainen vyörytys on jäänyt puuttumaan.

Joku voisi pitää vertailua koulutuspolitiikkaan epäreiluna, sillä esimerkiksi Orpon puolueen Kokoomuksen äänestäjiin kuuluu paljon koulutettuja ihmisiä joille yliopistojen asia on tärkeä. Joku voisi myös ajatella, että koulutusasiat ovat keskimäärin lähempänä ihmisiä kuin muualla tapahtuva kehitysyhteistyö.

Toisaalta mielipidetiedusteluissa tuki kehitysyhteistyölle on ollut ylitsevuotavaa. Ulkoministeriön mielipidetutkimus osoittaa, että kehitysyhteistyölle vihamielisestä politiikasta huolimatta yli 80 prosenttia suomalaisista kannattaa kehitysyhteistyötä, ja entistä harvempi on valmis leikkaamaan siitä.

Toisaalta kehitysyhteistyöstä kiinnostuneita järjestöjä on Suomessa valtava määrä. Lisäksi koulutuspolitiikkaa ja kehitysyhteistyötä yhdistää se, että suurin osa rahoituksesta tulee valtiolta — toisin sanoen samalta taholta jota pitäisi kritisoida.

Tähän tosiasiaan voi leikkausten aikakaudella suhtautua kahdella tavalla. Ensimmäinen on pelätä oman rahoituksen puolesta, ja olla sen vuoksi hiljaa.

Kehitysministeri Toivakan lausunto marraskuussa 2015 oli tähän liittyen kuvaava. Toivakka totesi maailma.netin mukaan, että pitkäkestoista ohjelmatukea saavissa järjestöissä “saattaa nousta esiin kysymys, että kilpaillaanko jatkossa rahoituksissa muiden [erikseen haettavaa hanketukea saavien] järjestöjen kanssa. Täytyy sanoa, että vastaus on kyllä".

* * *

Toinen vaihtoehto on lähteä tiukasti mukaan julkiseen keskusteluun siitä huolimatta, että hallitus on yrittänyt saada järjestöt kilpailemaan toisiaan vastaan. Koulutuspolitiikan esimerkki on osoittanut, että jälkimmäinen vaihtoehto on kaikkien kannalta parempi.

Koulutusleikkausten ympärillä käytävässä keskustelussa realisoitunut poliittisten tappioiden vaara on valitettavasti monelle poliitikolle vahvempi pakote kuin pelkät järkisyyt leikkauksia vastaan. Niin kauan kuin leikkaukset ja niiden seuraukset eivät nouse julkiseen keskusteluun ja pysy siellä, näyttäytyy leikkauspäätös poliittisesti helppona toimenpiteenä.

Kansalaisten mielipidetiedusteluissa antama tuki ei kanavoidu poliittiseksi paineeksi ilman aktiivista työtä. Miten saadaan viestittyä, että kehitysyhteistyön onnistumisten ja epäonnistumisten seuraukset tulevat lopulta yhtä lähelle kuin koulutuspolitiikankin tulokset? Tässä jos missä tarvitaan kehitysyhteistyöjärjestöjen moninaista, tiukkaa ääntä.

Muun muassa pakolaiskriisin keskellä tarttumapintaa julkiseen keskusteluun riittäisi. Kehitysyhteistyöleikkauksilla kylvetään siemeniä tuleviin pakolaiskriiseihin ja pahennetaan nykyisiä kriisejä. Näin hallitus ampuu leikkauksilla itseään jalkaan — vain yhtenä esimerkkinä monesta näkökulmasta tähän aiheeseen.

* * *

Tarvitaan myös äänekästä, kriittistä keskustelua muun muassa Finnfundin hotellihankkeista. Ja mikä vaikutus kehitysyhteistyön leikkauksilla tulee olemaan esimerkiksi islamistien rekrytointiyrityksiin, kun aiemmin eurooppalaisiin ihmisoikeuskäsityksiin pohjautuva tuki vähenee?

Jos koulutuspolitiikassa nähtyjä kommenttivyöryjä alkaisi näkyä myös kehitysyhteistyöleikkauksista käytävässä keskustelussa, saisi aihe sen ansaitseman painoarvon poliittisella agendalla. Satojen kehitysyhteistyöstä kiinnostuneiden järjestöjen äänen tuominen tehokkaasti mediaan, eduskuntaan ja sosiaaliseen mediaan voisi tehdä ihmeitä.

Yksi asia on selvää: mikä ikinä tulevan hallituksen pohja onkaan, nykyisellään on hyvin vaikeaa myydä hallitusohjelmaa joka jättäisi koulutuksen resurssit nykyiselleen. Kehitysyhteistyön osalta en nykytilanteessa olisi tästä yhtään niin varma.

Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.