Vieraskolumni

Miksi Indonesian kaoottisuus ei kummastuta?

Anu Lounela
26.5.2002

YOGYAKARTA -- Francis Fukyama väitti 1980-luvun lopulla, että historia päättyi siihen, kun markkinatalous ja länsimainen demokratia jäivät kylmän sodan jälkeisen maailman ainoiksi vallitseviksi arvoiksi. 1990-luvulla Fukyama kuitenkin muutti mieltään ja sanoi, että kysymys on luottamuksesta - luottamus ratkaisee sen, miten yhteiskunta toimii. Näinä aikoina luottamus tuntuu olevan avainsana kaikkialla: syyskuun 11. päivän jälkeen ihmisten turvallisuuden tunne on heikentynyt erityisesti pohjoisella pallonpuoliskolla.

Täällä etelässä - tarkemmin sanottuna Indonesiassa - elämä ei kuitenkaan tuntunut heilahtavan miltei laisinkaan.

Suharto hallitsi maata rautaisin ottein 32 vuoden ajan. Elämä oli niin tiukasti kontrolloitua, että se ilmeisesti tuntui jopa jossain määrin turvalliselta. Toukokuussa 1998 kaikki kuitenkin muuttui. Suharto oli muutamia kuukausia aiemmin allekirjoittanut Maailmanpankin kanssa sopimuksen lainan ottamisesta, mutta paikallinen valuutta heikkeni karmivaa vauhtia. Opiskelijat lähtivät kaduille vastatakseen kestämättömään tilanteeseen.

Toukokuun 12. opiskelijat osoittivat rauhanomaisesti mieltään ja vaativat Suharton eroa. Matkallaan he kohtasivat armeijan, joka avasi tulen. Neljä opiskelijaa kuoli. Sen sijaan, että opiskelijat ja muut kansanryhmät olisivat perääntyneet, levottomuudet kiihtyivät entisestään. Toukokuun loppupuolella Suharto ilmoitti eroavansa.

Indonesian tavallinen kansa, opiskelijat ja kansalaisyhteiskunta huokaisivat helpotuksesta raskaista uhrauksista huolimatta. Yli 2000 henkeä menetettiin Jakartan levottomuuksien aikana. Kansalaisjärjestöt, opiskelijat ja kansalaisliikkeet puhuivat uudistusten kaudesta, diktatuurin loppumisesta, demokratian alkamisesta, sananvapaudesta ja paremmasta tulevaisuudesta. Uudistuksilla he tarkoittivat kokonaisvaltaisia järjestelmän muutoksia, eivät vallankumousta.

***

Mitä sitten tapahtuikaan? Neljän vuoden aikana Indonesia on avautunut markkinoille. Maa on ottanut lainaa niin paljon, että se on yksi maailman velkaantuneimpia valtioita. Oikeusjärjestelmä on korruption homettama ja kaaoksen tilassa.

Ketään ei näytä kummastuttavan Indonesian kaoottisuus, korruption määrä tai poliittiset vehkeilyt. Kysehän on nyt siitä, että Indonesia on muuttumassa demokraattiseksi ja markkinoiltaan avoimeksi maaksi. Se sopeutuu globaalien markkinoiden vaatimuksiin, ja riskit ovat kaikkien tiedossa: etniset konfliktit, poliittisen eliitin valtataistelu, köyhyyden kasvaminen ja syrjäytyneitten määrän lisääntyminen.

Demokratian sanottaan jo seisovan ovensuussa ja Kansainvälinen valuuttarahasto onnittelee Indonesiaa sen talouspolitiikasta. Polttoaineen hintaa on nostettu viisi kertaa vuoden sisällä, ruoka-aineidenkin hinta on noussut huimasti – vihdoinkin valtiontukia on leikattu. Indonesiasta on tullut kilpailukykyisempi, mutta miten käy entisestään köyhtyneen tavallisen indonesialaisen?

Vuosipäivänä me ihmettelemme, onko historia päättynyt ja demokratia voittanut - vai ovatko kaikki hävinneet. Luottamusta politiikkaan ja poliitikkoihin on vaikea rakentaa. Jäljelle jää epävarmuus ja lopulta välinpitämättömyys.

Kun Indonesian varapresidentti avaa islamilaisten ääriryhmien kymmenpäiväisen kongressin opiskelijamielenosoitusten muistopäivän aattona toukokuussa neljä vuotta levottomuuksien jälkeen, kukaan ei jaksa enää välittää.

Köyhyys kasvaa ja ääriryhmät ovat yhä enemmän esillä. Mutta mitä sitten?