Vieraskolumni

Mikrolainoja pidetään kehityksen taikasauvana - ehkä turhaan

Bangladeshilaisen Muhammed Yunusin Nobel-palkinto 2006 herätti suuren yleisön mielenkiinnon mikrolainoihin. Olisiko tässä ratkaisu naisten aseman parantamiseen? Yunusin perustaman Grameen-pankin pääkohteenahan ovat nimenomaan etelän köyhät naiset.
Jelena Santalainen
22.6.2009

Mikrolainoja myönnetään mielellään naisille, sillä miehistä poiketen he käyttävät tulonsa suurimmaksi osaksi perheen hyvinvointiin, kuten ruokaan, lasten koulutukseen ja terveydenhoitoon. Naisilla on myös miehiä korkeampi lainojen takaisinmaksuprosentti. Ehkä mikrolainat ovat taikasauva köyhyyteen?

Osallistuin toukokuussa eurooppalaisen naisverkoston WIDEn (Women in Development Europe) konferenssiin Brysselissä. Sen yleisilmettä leimasi kriittisyys, jota suomalaisessa mikrolainakeskustelussa harvoin on kuultavissa.

Yksi konferenssin keskeisistä tavoitteista oli vastata kysymykseen siitä, kyetäänkö mikrorahoituksen avulla voimaannuttamaan kehitysmaiden naisia, eli asettamaan naiset kehityksen ohjauspyörän taakse.

Päädyttiin toteamaan, että mikrolainat eivät riitä, vaan vaativat rinnalleen muitakin tehokkaita strategioita, kuten toimivan terveydenhoito- ja koulutusjärjestelmän.

***

WIDEn tilaisuuteen oli kutsuttu kansainvälinen joukko nais- ja kehityskysymyksistä kiinnostuneita tutkijoita, asiantuntijoita ja kehitysyhteistyöalan toimijoita, ja siellä esiteltiin mikroluoton turvin toteutettuja hankkeita kolmelta mantereelta. Yhteistä kaikille oli pienimuotoisuus: saippuanvalmistusta Kongossa, pienviljelystuotteiden myyntiä Perussa, kanankasvatusta Intiassa.

Seminaarin asiantuntijoilta ei löytynyt esimerkkejä hankkeista, joilla yhteisö tai edes perhe olisi noussut köyhyydestä harjoittamaan liiketoimintaa, jonka tuotoilla kustannettaisiin muutakin kuin perustarpeiksi luokiteltavat menot.

***

Mikrolainasta puhutaan usein strategiana, joka mahdollistaa naisille omat tulot, vähentää riippuvuutta perheen miespuolisista jäsenistä ja auttaa heitä nostamaan asemaansa yhteisössä. Brysselin konferenssissa kuului kuitenkin myös toisenlaisia ääniä: on hyväuskoista olettaa, että lainan myöntäminen naiselle automaattisesti muuttaisi perheen sisäisiä valtasuhteita siten, että nainen saisi itsenäisesti päättää rahankäytöstään.

Mikrolainan kehitysvaikutusta mitattaessa on keskitytty lähinnä taloudellisiin seikkoihin, sosiaaliset mittarit ovat jääneet taka-alalle. Lainojen avulla ei ole kyetty puuttumaan keskeisiin rakenteellisiin epäkohtiin, kuten epätasa-arvoon perheen sisällä tai yhteiskunnassa. Mikrolainan turvin bisnestä pyörittävä köyhä nainen on edelleenkin yksin vastuussa lastenhoidosta, ruoanvalmistuksesta ja muista kodin toistuvista askareista.

Kasvanut työmäärä lisää stressiä. Konferenssissa esitettiin tapauksia naisista, jotka olivat päätyneet jopa itsemurhaan todettuaan, etteivät kykenisi selviytymään lainan takaisinmaksusta. Lisäksi lainarahaa ei läheskään aina kanavoida kohteeseen, johon se alunperin oli tarkoitettu. Strategisen sijoittamisen houkutus vähenee ja kertakulutushyödykkeisiin kuluttamisen kiusaus kasvaa silloin, kun vähän kaikesta on pulaa.

***

Mikrolainahankkeiden suunnittelijat ja rahoittajat toimivat kuin lääkärit, jotka määräävät antibiootteja joka vaivaan. Tällainen suhtautumistapa jättää huomiotta naisten keskinäiset erot, kuten iän, sosiaalisen luokan tai kastin ja koulutustason. Olisi myös syytä pohdiskella mikrolainarahoittajien perusoletusta siitä, että kaikki etelän naiset haluavat yrittäjiksi. Haluaisimmeko me kaikki suomalaisnaiset yrittäjiksi? Minä en haluaisi. Etelässä apu on kuitenkin pakko ottaa vastaan siinä muodossa kuin se suostutaan tarjoilemaan.

Onko oikein olettaa köyhän, lukutaidottoman etelän naisen ottavan itsenäisesti vastuun toimeentulostaan ja samalla usein myös koko laajennetun perheensä hyvinvoinnista? Onko mikrorahoitus taas uusi keino sysätä valtion vastuuta kansalaistensa hyvinvoinnista yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien yksilöiden harteille?

Brysselissä siteerattiin intialaista naispuolista mikrolainayrittäjää, jonka mukaan mikrorahoitus tarjoaa vain laastarin syvien haavojen päälle.

***

Miten mikrolainoihin sitten pitäisi suhtautua?

Naisten mikrolainaryhmät tulisi valjastaa osaksi laajempaa kehitysagendaa. Tämän agendan tulisi huomioida naisten keskinäiset erot, ja sen piirissä pitäisi kyseenalaistaa vallitsevat sukupuolinormit.

Pelkkä rahoitus ilman syvällistä pureutumista rakenteellisiin epäkohtiin tuskin tuottaa toivottua kehitysvaikutusta. Ilman ongelmien silmiin katsomista ja kokonaisvaltaista näkökulmaa on vaara, että mikrolainat jäävät pysyvästi pinnalliseksi kehitysstrategiaksi – strategiaksi, jonka tulokset jäävät paljon köykäisemmiksi kuin hymyilevillä naiskasvoilla kuorrutetut mikrolainojen menestystarinat antavat ymmärtää.

Kirjoittaja on gender- ja kehityskysymyksiin erikoistunut kulttuurintutkija. Hän osallistui WIDEn konferenssiin FinnWIDin edustajana. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.

Lisää tietoa aiheesta