Vieraskolumni

Mikä on presidentin hinta?

Latinalaisen Amerikan presidenttien palkkapyynnöissä on selvä logiikka: mitä köyhempi maa, sitä suurempi liksa.
Marko Lehto
28.9.2003



LIMA -- Hyvää päivää, herra presidentti ja onneksi olkoon vaalivoittonne johdosta. Paljonko te haluatte palkkaa virkanne hoidosta?

Neljä Etelä- Amerikan presidenttiä vastasivat vaalivoittonsa jälkeen seuraavasti: Argentiinan Néstor Kirchner 1034 dollaria, Chilen Ricardo Lagos 2600, Kolumbian Álvaro Uribe 6665 ja Perun Alejandro Toledo 18000 dollaria.

Logiikka palkkapyynnöissä on selkeä: mitä köyhempi maa, sitä enemmän ongelmia hoidettavana ja sitä suurempi liksa. Tämän logiikan mukaisesti Perun presidenttiä Alejandro Toledoa enemmän palkkaa nauttii vain Keski-Amerikassa sijaitsevan Nicaraguan Enrique Bolaños (19000 dollaria). Nicaraguahan on Haitia lukuun ottamatta Latinalaisen Amerikan köyhin maa, joten ongelmia riittää ratkottavaksi ja tämä raskas tehtävä on korvattava päättäjille rahallisesti. Nicaraguan kansanedustajat tienaavatkin enemmän kuin vauraampien naapurimaiden presidentit.

Nicaraguan entinen presidentti Arnoldo Alemán (tällä hetkellä vankilassa korruptiosyytteiden takia) perusteli kohtuuttomia palkkoja seuraavasti: "Olemme niin köyhiä ja ongelmamme ovat niin suuria, että tarvitsemme parhaat ammattilaiset esittämään ongelmiimme ratkaisuja. Parhaat ammattilaiset ovat tietysti kaikkein kalleimpia. Heidän työnsä tulokset nostavat kuitenkin kansalaisten elintasoa, joten kilpailukykyisten palkkojen maksaminen on kaikkien kansalaisten etu."

Niinhän se tietysti on. Hyvästä joutuu aina maksamaan korkean hinnan. Valitettavasti Alemán ei ole kuitenkaan vankilasta käsin pystynyt selittämään, miksi puolet näistä korkeapalkkaisista valonlapsista on tällä hetkellä vankilassa tai maanpaossa, korruptiosyytteiden takia.

Oltuaan vuoden vallassa Perun Alejandro Toledo joutui pienentämään palkkaansa kolmanneksella. Tämä ei johtunut Perun ongelmien vähentymisestä, vaan hänen suosionsa lähes täydellisestä hiipumisesta. Suuresta palkastaan johtumatta Toledo ei ollut pystynyt lunastamaan lupauksiaan, joita hän antoi vaalikampanjassaan. Kannattajia löytyy enää lähinnä hyväpalkkaisten ja ammattitaidottomien valtion virkamiesten joukosta.

Ei Toledon perheen kuitenkaan tarvitse nälkää nähdä, vaikka miehen palkasta lohkaistiinkin kolmannes. Hänen belgialaiselle vaimolleen järjestettiin vaalikauden alussa 10000 dollarin kuukausitulot. Syykin oli selvä, vaikka joillekin machokulttuurissa eläville perulaisille perheille ajatus oli hieman vieras. Vaimo oli eurooppalaisena naisena tottunut aina käyttämään "omaa rahaa".

***

Istun nyt kulmabaarissa argentiinalaisen ystäväni kanssa ja keskustelemme yhä presidenttien palkoista. Ihmettelen, miten Argentiinan pressa tulee toimeen tonnin liksalla kun itseltäni se ei onnistu. Syy on kuulemma selvä. Rahattomia ei presidenteiksi haluta, sillä heidän voisi olla vaikeaa kieltäytyä lahjuksista tai he voisivat sortua varojen väärinkäyttöön. Kiusaus voisi olla liian suuri. Pätäkkää on oltava jo ennestään jos presidentiksi aikoo. Asuntovelkaiset älköön vaivautuko.

Muistutan ystävälleni tämän ennakkokriteerin täyttyneen myös Yhdysvaltain viime vaaleissa. On siis päivänselvää, ettei tämän varallisuuskriteerin täyttäminen johda aina parhaimpaan lopputulokseen.

Pöytäämme istuu yhdysvaltalainen Dick, joka kertoo analysoineensa kahden Perussa viettäneensä lomapäivän aikana, miksi Perussa on köyhiä ja miten köyhyydestä päästäisiin eroon. Olen naama vihreänä kateudesta. Dick on selvittänyt kahdessa päivässä sen mihin itseltäni on mennyt toista vuotta, enkä vielä ole edes johtopäätösten asteella. Syytän hitaudestani identifioida yhteiskunnallisia lainalaisuuksia eurooppalaista koulutustani ja ruokakulttuuria. Pikaruokaloissa kasvaneena olisin ehkä päässyt nopeammin johtopäätöksiin.

Dickin mukaan ongelma löytyy heikoista sisämarkkinoista. Hän antaa meille valaisevan esimerkin: kun keskiverto jenkki menee ruokakauppaan kymmenen artikkelin ostoslistan kanssa, hän poistuu kaupasta kaksikymmentä artikkelia kassissaan. Tämä pistää sisämarkkinat vetämään, talous rullaa ja ihmiset voivat hyvin. Kun perulainen kotirouva menee kauppaan listansa kanssa, hän poistuu sieltä vain puolet listalla olleista artikkeleista kassissaan. Tämä johtaa siihen, ettei sisämarkkinat vedä, talous kurjistuu ja kansa kärsii. Perun pitäisikin vientiteollisuuden sijasta keskittyä omien kansalaistensa ostovoiman kohottamiseen. Sieltä löytyy ratkaisu köyhyyden vähentämiseen.

***

Olen äimän käkenä. Luulin kahden päivän pohdintojen tuloksena Dickin esittävän jotain kevyttä analyysiä, mutta mieshän oli pistänyt koko länsimaisen taloushistorian opit uuteen uskoon ja yhteen lauseeseen. Kuka enää muistaa Keynesiä tai muita pilipaliukkoja.

Dick innostuu kuullessaan olevani suomalainen. Hän oli opiskellut taloustieteitä yhdessä suomalaisen Aho-nimisen miehen kanssa samassa yliopistossa. Sieltä olivat saaneet alkunsa ideat, jotka Dick tutustuttuaan Perun oloihin ja ihmisiin, oli artikuloinut nyt uusiksi kehitysmalleiksi.

Tilaan laskun ja lähden kotiin. Jätän kuitenkin tavallista suuremman juomarahan. Näin kannan korteni kekoon, pistän sisämarkkinat vetämään ja kansan kärsimys loppuu. Dick rules.
 

Kirjoittaja toimii konsulttina EU:n köyhyydenvähentämisprojektissa Limassa.