Vieraskolumni

Menetetty isänmaa

Globalisaatio merkitsee paitsi kaukomaiden lähenemistä myös kotimaan katoamista.
Janne Saarikivi
7.12.2004

Nimi

Oli aika, jolloin ihmiset eivät juuri koskaan käyneet juuri missään.

 

Siihen aikaan matkustaminen tarjosi aiheen kaihontäyteisiin havaintoihin, jollaisista koostuvat klassiset matkakirjat, vaikkapa Olavi Paavolaisen monet teokset.

 

Niissä vieras maa on intohimon kohde, jota käsitellään houkuttelevien fetissien avulla. Kuvataan outoja maisemia, vieraan kielen tai musiikin kaikua, viinin makua. Perusajatuksena on sanoa, että kaikki on kaunista, mutta sittenkin outoa ja vierasta. Että pikemminkin kuin kieli, musiikki tai viini, vieras on asioiden muodostama merkkijärjestelmä, kulttuuri, ja että tämä vieraus yhtä aikaa kiihottaa ja pelottaa.

Sitten tulivat halpa bensiini, tehokkaat autot ja isot lentokoneet. Alkoi massamatkustaminen. Ihmiset, jotka ennen olivat vain lukeneet vieraista paikoista, ryhtyivät käymään niissä.

Kaikkein keskiluokkaisimmatkin ihmiset voivat nykyään käydä ulkomailla kymmeniä kertoja elämässään. Heillä on mahdollisuus voittaa entisajan matkamiehiä vaivannut vierauden tunne.

Samalla kotimaan ja vieraan maan ero tehdään olemattomaksi. Teneriffalle raahataan hernekeittoa, mämmiä ja karaokebaari.

Tätä yksityistä yritteliäisyyttä vastaa valtaisa yhteiskunnallinen toiminta. Jokaiseen itseään kunnioittavaan kaupunkiin rakennetaan lentokenttä, joka noudattaa kaikkialla samanlaista muotokieltä. Sieltä pääsee sadoille, aivan samanlaisille lentokentille. Paikasta riippumatta lasista ja teräksestä rakennetaan torneja, joihin sijoitetaan maasta toiseen samanlaisia vaatteita käyttäviä ihmisiä, samanlaisen tietokoneen taakse.

Teräksen ja lasin, puvun ja solmion käyttö sisältää symbolisen viestin: täällä on sellaista kuin muuallakin. Mekin olemme maailmaa, mukana maailmassa.

***

Kulttuurinen globalisaatio edellyttää yleismaailmallista kokemusta paikalliskulttuurin vähäisestä arvosta. Lisäksi se edellyttää tasa-arvon filosofiaa, jonka mukaan kaikkialla asuu samanlaisia ihmisiä.

Entisajan kirjoittajia ulkomailla kiihottanut eksotiikka tulkitaan nyt esteeksi, jonka läpi murtautuminen on moraalinen velvollisuus. Pelon tunne vieraan edessä tulkitaan häpeälliseksi nurkkakuntaisuudeksi tai rasismiksi. Se korvataan kasvatukseen sisältyvällä velvollisuudella olla kansainvälinen.

Kun kaikkien paikkojen oletetaan olevan viime kädessä samanlaisia, tai kun niistä kireän kapitalismin ja mielikuvituksen puutteen takia rakennetaan yhä samanlaisempia, tulee lopulta mahdottomaksi nähdä paikkojen välillä mitään merkityseroja. Samalla matkustamisesta tulee yhä tarpeettomampaa.

Jos ennen oli tarpeellista mennä Pariisiin tai Roomaan saamaan kulttuurisia kokemuksia, pätee nykyisin, että jokainen, joka on nähnyt Tampereen, on nähnyt myös Pariisin ja Rooman.

Ennen uuteen maahan tullessa saatiin passiin leima tai – mikä parasta – viisumi. Sitten vaihdettiin rahaa, johon oli painettu outoja symboleja ja tuntemattomia suurmiehiä. Leiman pällistely ja outojen rahojen hypistely antoivat konkreettisen tunteen oman ja vieraan erosta ja välittivät samalla kulttuurista tietoa.

Nykyään rahaan painetut kuvat esittelevät olemattomia rakennelmia. Passin kannet ovat väriä, jolla ei ole symbolista merkitystä yhdessäkään maassa ja tämä juuri onkin ollut keskeinen peruste värin valitsemiselle. Leimaa ei saa.

Kotimaasta ulkomaahan siirtymisen riittien sijaan on astunut ulkomaan jatkuva läsnäolo ympärillämme olevissa symboleissa. Tämä ulkomaa ei kuitenkaan ole mikään historiallisesti muodostunut kulttuuri, vaan totaalisen tasa-arvon tyhjäksi puhaltama maailma. Symbolit, jotka on huolellisesti valittu olemaan kaikkien maiden kansalaisille sopivia, ovat vaarassa muuttua merkityksettömyyden symboleiksi.

***

Ulkomaasta tulee kotimaa ja kotimaasta ulkomaa, Euroland. Vieraan kulttuurin edessä koetut outouden tunteet laimenevat ja inhon tunteista tulee kokonaan kiellettyjä. Samalla kotimaa muuttuu vieraaksi. Sitä kohtaan tunnettu nostalgia ilmenee äärioikeistolaisena liikehdintänä ja maahanmuuttajiin kohdistuvana väkivaltana.

Kaukomaiden kaipuu elää vain kirjoissa, sillä kaukomaat ovat tulevaisuuden ihmisille lapsuudesta asti tuttuja kuin kotikadun kiinalainen ravintola. Ja Olavi Paavolaista lukiessa häivähtävä aavistus kaukokaipuusta on samalla myös kotimaan kaipuuta, sillä kun ihmiset ovat kadottaneet vieraan, he ovat kadottaneet myös oman.

Tämä on globalisaation suurin tragedia, isänmaan lopullinen menetys. Meillä on tässä maailmassa kylmä, joulukuun kuudentena vuonna 2004.


Kirjoittaja on Tarton yliopiston suomen kielen ja kulttuurin vieraileva lehtori. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.