Vieraskolumni

Masu-asukki ja maailman lapset

Raskaus ja ajatukset äitiydestä herkistävät asioille, joihin ihmiset turtuvat - etenkin jos tekevät kehitysyhteistyötä ammatikseen.
Kaisu Tuominen
19.10.2003



Jos kaikki menee hyvin, meille syntyy lähiviikkojen aikana lapsi. Pakahdun jo nyt riemusta ja hellyydestä, kun pieni masu-asukki ilmoittaa olemassaolostaan venyttämällä vatsanahkaa tai reagoimalla mahan päälle painettuun käteen.

Silti sisälläni velloo ristiriitaisia syyllisyyden tunteita. Siitä, että me "teemme" oman pienokaisen maailmaan, jossa on niin paljon lapsia vailla vanhempia ja mielekkään elämän mahdollisuuksia. Ei minulla ole tarvetta tuottaa kopiota itsestäni tai rakkaastani, saati ryhtyä pääministerin kehottamiin synnytystalkoisiin pelastaakseni Suomen tulevaisuuden. Haluan, että mukava perheemme kasvaa ja lähelläni elää enemmän ihmisiä.

Miksi sitten itsekkäästi synnytän jälkeläisen sen sijaan, että esimerkiksi adoptoisin lapsen kehitysmaasta?

Kun asuin Karibialla, lapsia oli joka puolella kaikin tavoin mukana elämässä. Lasten läsnäolo ei ollut enää mikään ihmeellinen asia vaan luonteva osa katukuvaa, bussimatkoja, kyläilyreissuja ja ravintolaillallisia. Kolmikymppisen naisen pohdinnat siitä, haluanko lapsia, muuttuivat muutaman vuoden aikana lähes olemattomiksi. Alkoi tuntua maailman luonnollisimmalta asialta antaa lasten tulla, jos ovat tullakseen.

***

Nyt Suomessa jako aikuisten ja lasten sekä lapsiperheiden ja lapsettomien välillä piirtyy esiin hyvin jyrkkänä. Lapsen saaminen alkaa tuntua hyvinkin tietoiselta valinnalta, joka ilmentää paljon omasta identiteetistä ja määrittää niin arkipäiväistä elämäämme kuin tulevaisuuttamme.

Tunnen ehkä tietynlaista häpeää siitä, miten valtavasti olen jo nyt valmistautunut tulevan lapsen syntymään ja miten koville raskaus on ottanut. Viikatessani pieniä nuttuja uuden hoitopöydän laatikoihin, surffatessani netissä tilaten luomuvanhempien välttämättömiä tuotteita ja pohtiessani eri kivunlievitysmenetelmiä, muistan kohtaamiani raskaana olleita naisia.

Miten Dominikaanisessa tasavallassa naiset matkaavat vaarallisen synnytyksen uhatessa kilometrikaupalla vanhan mopon selässä kuoppaisia teitä sairaalaan, jossa en ikimaailmassa suostuisi synnyttämään. Tai miten Mosambikissa lapsi monesti lähes kirjaimellisesti putkahtaa ulos peltotöiden lomassa kymmenen muun hyöriessä äidin helmoissa. Ja silti nainen yhä antaa miehelleen ja poikalapsille keittokattilan ruokaisat palat.

Samalla muistan, miten itäisessä Afrikassa ja Karibialla, etenkin maaseudulla, olen usein tuntenut itseni naisten keskuudessa kummajaiseksi. Jonkinlaiseksi sukupuolettomaksi olennoksi, joka toimii miesten maailmassa, mutta yrittää silti kuulua naisten joukkoon. Yhtä lailla omituiseksi olen saattanut tuntea itseni jutellessani naisten kanssa suomalaisessa lähiöbaarissa.

Vasta raskaana ollessani olen tuntenut ensimmäistä kertaa kokevani jotain samaa, mutta hyvin erityistä, kaikkien maailman naisten kanssa. Jotain perusinhimillistä ja ruumiillista, jossa kaiken analysoiva ja abstraktitasolle siirtävä ajattelu ei auta.

On hauska nähdä, kuinka harmaassa aamussa mahani herättää hymyn vanhan naisen kasvoilla. Tai huomata kuinka jäykkä saksalainen tutkija herkistyy kertomaan poikansa syntymästä 17 vuotta sitten. Dominikaaneissa ihmiset jaksoivat huolehtia äärettömiin siitä, että olen varmasti syönyt riittävästi, enkä rehki liikaa.

***

Raskaus ja ajatukset äitiydestä ovat herkistäneet asioille, joihin kauhukseni olen huomannut turtuneeni. Viime vuosien aikana yksittäiset elämänkohtalot ovat loitontuneet pohdinnaksi globaalin maailmanjärjestelmän ja kauppapolitiikan ongelmista. Kehitysyhteistyön tekeminen palkkatyönä on pelkistänyt ihmisten kohtaamisen hallinnollisiksi kysymyksiksi ja jopa kyyniseksi kaiken epäilyksi.

Täysin hyväksymättömien tosiasioiden lukeminen ei ole enää oikeasti koskettanut. Onko enää väliä sillä, että kolmannes kehitysmaiden lapsista on aliravittuja, että ripuli tappaa vuosittain neljä miljoonaa alle 5-vuotiasta lasta, tai että yli sata miljoonaa lasta elää kadulla? Nöyrästi tuijottava nälkäinen lapsi hyväntekeväisyysjärjestön mainoksessa ärsyttää, kun kysymys on kuitenkin almujen annon sijasta vaikeammista asioista.

Isot asiat muuttuvat kuitenkin hitaasti ja köyhillä on yksittäisten ihmisten kasvot. Yhteisyyden kokemukset maailman vanhempien kanssa ovat vahvistaneet solidaarisuuden tunnetta siitä, ettei yhdenkään lapsen tulisi syntyä vähempiosaisena kuin meidän.


Kirjoittaja palasi Suomeen kesällä 2003 asuttuaan reilut kaksi vuotta Dominikaanisessa tasavallassa.