Vieraskolumni

Managuan maanjäristyksestä ei ole selvitty

Kimmo Lehtonen
18.12.2002



MANAGUA -- Tapasin tässä eräänä iltana 74-vuotiaan Nicaraguan Karibialta, tai omien sanojensa mukaan Brittiläisestä Hondurasista kotoisin olevan mustan trumpetistin. Hän oli palannut syntymämaahansa muutama viikko sitten Costa Ricasta yli 30 vuotta kestäneen työrupeaman jälkeen. Jo toisena päivänä vanha mies ryöstettiin taksissa ja tärkein omaisuus, trumpetti, katosi pimeille markkinoille.

”Ei Managua tällainen ollut”, hän valitti apeana ja loi katseen tyhjään kokismukiin. Sitten hän piristyi ja alkoi kertoa silmät sädehtien Somozan aikakaudesta, jolloin hän sai viihdyttää jazzin ja bluesin tahdissa eleganttia väkeä Adlonissa, Gran Hotellissa ja muissa Managuan kuumissa ihanissa tanssisaleissa. Itse Duke Ellington soitti samassa salissa, vain palatakseen Costa Rican kautta Yhdysvaltoihin kuolemaan paria viikkoa myöhemmin - samoihin aikoihin, kun maanjäristys tuhosi Managuan 30 vuotta sitten, jouluna vuonna 1972.

Niin loppui mustan trumpetistin elämä Nicaraguassa tanssisalien romahtaessa ja alkoi Somozan ryöväämisen ja sorron mielipuolinen vaihe, joka johti vuosikymmenen päättäneeseen vallankumoukseen. Managuan jälleenrakentamiseen hän sai ulkoamaista lainaa, jonka hän sujautti omille tileilleen.

Ihmisten muistoihin on suhtauduttava varauksella. Täytyy itseäänkin ravistella, kun huomaa muistelevansa vuoden 1985 entisen keskustan raunioiden ympärille leviävän Managuan sodanaikaista elämää aidolla kaiholla, sen harmaan arkista menoa Sandinon katseen alla, mutta myös sen riehakkaita baareja, joissa vanhoista jukeboxeista kaikui ontoille seinille Los Bukisia ja seinäkylteissä kiellettiin tarjoilu univormuisille.

”Se oli ihanaa aikaa siihen asti”, huokaa vanhus. Voi niitä aikoja, muistelevat monet muutkin.

* * *

Mutta että Somozan aikana asiat olivat muka paremmin?

Talous ennen kaikkea. Monet sanovat, että Somozan aikana lapsia ei kuollut nälkään, kuten nyt tapahtuu, Nicaraguan nykyhistoriassa ehkä ensimmäistä kertaa. Monet puhuvat asiasta kuitenkin ohimennen, sillä diktatuurin hirveydet ja toistakymmentä vuotta sitten koetun, kymmeniä tuhansia henkiä vaatineen sisällissodan piinat ovat keski-ikästyvän ja vanhemman nicaragualaisväen kollektiivisessa muistissa ja Somozan päästäminen suustaan saa sen maistumaan veriseltä.

Maan tuotanto oli joka tapauksessa toisella tolalla kuin nyt, kahvikvintaalista maksettiin kansainvälisessä kahvipörssissä melkein neljä kertaa enemmän kuin nyt. Nyt loppumaisillaan olevista Karibian meren hummereista maksettiin 70-luvulla aivan toisenlaisia hintoja kuin nykyään. Metsureiden sahat soivat yötä päivää vielä runsaissa Karibian sademetsissä.

Voitot käärivät Somozan, pienen oligarkian ja pohjoisamerikkalaisten omistamat yritykset, mutta työtä oli, kansallista taloudellista toimintaa samoin ja muruja riitti kansallekin. Kansannousuvuosikymmenen tilastot ovat monelta muultakin osin sykähdyttävää luettavaa kun niitä vertaa nykyisiin.

Myönteisten muisteloiden tausta on pitkälti tässä, sillä alati köyhtyvän väen mielessä papukilon hinta painaa enemmän vaakakupissa kuin demokratian nimissä lausuttu tyhjä lupaus paremmasta huomisesta. Kolikon toinen puoli, tyrannian ja verenvuodatuksen muisto, saa kuitenkin toistaiseksi ihmisten mielet pysymään valppaina.

Somozan nimi on kirottu, mutta ajan kulkua osoittaa sekin, että perheen edustajat hoitelevat nykyään Nicaraguassa bisneksiään ja vaativat julkisesti diktaattorin aikoinaan itselleen kaappaamia maaomaisuuksia itselleen. Presidentti Bolañosin esikunta on myös pullollaan Somozan entisiä virkamiehiä.

* * *

Sota, kansainväliset raaka-ainemarkkinat ja globaalin maailmankaupan epätasajako selittävät paljon Nicaraguankin alamäen syistä.

Mutta selittävätkö ne sen, miksi runsaista apujoukoista huolimatta laiva kaikilla mittareilla mitattuna jatkaa vajoamistaan? Köyhiä on enemmän, samoin asunnottomia, ja vallankumouksen jälkeen eurooppalaiselle tasolle noussut lukutaitoprosentti on romahtanut viime vuosikymmenen aikana 70 prosenttin.

Viimeisten 22 vuoden aikana, vuoden 1979 vallankumouksesta tähän päivään Nicaragua on saanut ulkomaista kehitystukea lahjoitusten ja lainojen muodossa kaiken kaikkiaan yli 14 miljardia dollaria. Se on hiukan yli kaksi kertaa Nicaraguan ulkomaanvelka ja noin seitsemän kertaa vuotuinen kansantuote. Viimeisten kuuden vuoden aikana Euroopasta on tullut Nicaraguan pääasiallinen tukija ennen Aasian maita ja Yhdysvaltoja.

Kolmen eri hallituksen - sandinistien (1979-89), Violeta Chamorron (1990-96) ja Arnoldo Alemánin (1997-01) - aikana kertynyt summa on huima, jos sitä vertaa vuositasolla myös maan alijäämäiseen kauppataseeseen. Tällä hetkellä se on viennistä 83 ja tuonnista 28 prosenttia.

Sandinistihallinnon ja Chamorron aikana tukimäärä olisi vuositasolla suurin piirtein sama, noin 650 miljoonaa dollaria. Alemán hallituskaudella tuki väheni laskien vuositasolla vajaaseen 500 miljoonaan dollariin. Syy tähän löytyy ennen kaikkea Alemánin hallituksen huonosta hallinnosta ja valloilleen päässeestä korruptiosta, joka sai lainanantajat kiristämään kukkaronnyörejään ja vaatimaan muutosta asioiden hoidossa.

Eri hallituksilla oli hallitusvuosinaan rahoille myös hiukan erilaisia käyttötarkoituksia. Sandinistien aikana maassa riehui Reaganin Yhdysvaltojen rahoittama contrasota sekä Karibian puolella intiaaniväestön sota sandinistihallitusta vastaan. Ulkomainen tuki meni ensisijaisesti sotataloudessa olevan maan erilaisten sosiaalisten välttämättömyystoimintojen pyörittämiseen. Eniten rahaa sandinisteille virtasi Neuvostoliitosta ja Itä-blokista.

Chamorro pääsi jo jälleenrakentamaan maata ja tukea käytettiinkin rauhantilan vakauttamiseen ja tuotannon nostamiseksi jaloilleen. Chamorron aikana sitouduttiin myös kansainvälisten rahoituslaitosten rakennesopeutusohjelmiin, jotka jatkuvat edelleen. Chamorroa tuki puolestaan ensisijaisesti Yhdysvallat, monet Euroopan ja Aasian maat.

* * *

Nyt vankilatuomiota odottavan Alemánin noustessa valtaan sekä taloudellinen että yhteiskunnallinen tilanne olisi suonut enemmän mahdollisuuksia kehitykseen kuin edeltäjien aikana. Vaikea tietää kummasta maan kaikinpuolinen vajoaminen alkoi ensiksi, vuoden 1998 pyörremyrsky Mitchistä vai Alemánin ja esikunnan korruptiosta.

Nicaraguan talouspolitiikan raamit vuosina 1997-2001 määriteltiin kuitenkin pitkälti Kansainvälisen valuuttarahaston, vuonna 1998 lukkoon lyödyn kolmivuotisen rakennesopeutusohjelman ESAF2n ja myöhemmin PRGF1n pohjalta sekä vuosille 1999-2001 sovitun hirmumyrsky Mitchin tuhojen korjaamiseen suunnatun ohjelman, Programa de Reconstrucción de Centroamérica pohjalta.

Alemanin hallitus ei kyennyt toteuttamaan ohjelman vaatimaa talouspolitiikkaa ja sitä noudatettiinkin käytännössä vain noin 1,5 vuotta johtuen Nicaraguan hallituksen omasta rahapolitiikasta, ulkomaisen valuuttavarannon määrän dramaattisesta vähentymisestä ja hallituksen kyvyttömyydestä toteuttaa ohjelman vaatimia toimenpiteitä ja rakenteellisia uudistuksia sovitun aikataulun mukaisesti.

Maata koetteli myös pankkikriisi. Vuoden 1999 kesäkuun jälkeen maassa on kaatunut kuusi pankkia: BANCOSUR, BCP, INTERBANK, BANCAFÉ, BAMER ja BANIC. Konkurssit maksavat valtiolle arviolta noin miljardi dollaria.

Nykypresidentti Bolañosin tukipolitiikka kulkee voittopuolisesti alati jatkuvien rakennesopeutusohjelmien raameissa. Nyt Nicaraguassa tähän mennessä epäonnistuneet ESAFit ja PRSPt ovat muuttuneet PGRFksi, ohjelmaksi köyhyyden voittamiseksi talouskasvun turvin.

Valtaisan ulkomaanvelan lisäksi hallituksella on myös maksettavana jättimäinen sisäinen velka, jonka hoitaminen budjettivaroin heikentää entisestään Nicaraguan mahdollisuuksia selviytyä köyhyyden vähentämiseen tähtäävistä ohjelmista sekä ulkomaisen velkansa maksuista.

Tällä viikolla maan parlamentissa on puitu ensi vuoden budjettia, ja kroonisessa rahapulassaan hallituksen haluttomuus alkaa maksaa ensi vuonna sisäisen velan laukeavia huippukorkoja on saanut maan liike-elämän protestoimaan. Ja varsinkin pankkiirit, joita on mukana myös Bolañosin esikunnassa ja korkeimmalla pallilla heistä yksi maan päävelkojista, Eduardo Montealegre maan valtiovarainministerinä.

Bolañosin ongelma on suurilta linjoiltaan sama kuin edeltäjiensäkin. Hänellä ei ole ohjelmaa kansallisen talouden elvyttämiseksi. Hallitus tyytyy odottamaan ulkomaisia investointeja vapaavyöhyketuotantoon ja turismiin. Molemmat ovat laskusuunnassa monissa mantereen maissa. Kalastusta yritetään lisätä, vaikka varat ovat ehtymään päin.

Maaseudulla piuenlainoja ja teknistä apua odottaa kymmenien tuhansien pienviljelijöiden joukko, jotka on jätetty oman onnensa nojaan. Sadat tuhannet kahvityöläiset ovat puilla paljailla. Samaan aikaan halpaa yhdysvaltalaista tuontiriisiä viedään kaupattavaksi maan riisinviljelyalueen ihmisille ja sitäkin liiketoimintaa vetää entinen sandinistikomentaja.

Kaikesta tästä selviytymiseen Bolaños tarvitsee kansainvälistä avuntarjoajien joukkoa ja lisää dollarivelkaa. Ja kolmekymmentä vuotta sitten luhistunut pääkaupunki ei ryhdistäydy muuten kuin uusien kauppakeskusten ja bensa-asemien voimin.